Työpaikan lukupiirimme kevään 2020 kolmas teos oli tuhti annos venäläistä, tai oikeammin neuvostoliittolaista klassikkoa. Luimme Boris Pasternakin kirjoittaman Tohtori Zivagon. Kirja on saanut 1950-luvulla ilmestyttyään Nobelin kirjallisuuspalkinnon ja siitä tehty menestyselokuva on palkittu peräti kuudella Oscarilla. Täysin ei voi välttyä ajatukselta poliittistenkin vaikuttimien osuudesta palkitsemiseen – kirjan ilmestymisaika osui kylmän sodan alkupuolelle, eikä siinä erityisemmin ihannoida neuvostovaltion syntyvaiheita.

Zivagoa voi varmasti luonnehtia yleiskäsitteellä “venäläinen klassikko” vaikkei olisi ensimmäistäkään lukenut – olen kyllä aloittanut lukioaikana Sotaa ja rauhaa. Teos on verrattain paksu ja lukemamme laitos vieläpä varsin pientä kirjasinkokoa. Koronakevään aiheuttama arjen myllerrys vaikutti myös siihen, että ansiokkaasta lukupiiriryhmästämme tämän klassikon nielaisi vain puolet. Tarinassa alkaa tapahtua vasta n. 150 sivun jälkeen.

Kuten klassikolle kuuluu, Zivagon tarina on ajallisesti ja paikallisesti laaja. Henkilögallerialla miehittäisi keskikokoisen siperialaiskylän, semminkin kun kaikilla henkilöillä on 3-5 nimeä eri variaatioineen. Päähenkilöitä on kuitenkin hallittava lukumäärä. Tohtori Zivago itse, hänen vaimonsa Tonja ja intohimonsa kohde Lara sekä tämän vallankumoussankarimies Pasa, sekä oligarkin perihahmo, maailmanhistorian pyörteitä edukseen veivaava juristi Komarovski ja muutamia muita.

Kirjassa on kaksi kerrosta. Se on ensinnäkin laaja kuvaus Venäjän vallankumouksen levottomista vuosista ja kommunistisen jättiläisen alkutaipaleesta, kerrottuna venäläisen sivistyneistön – lääkärin koulutuksen saaneen Juri Zivagon ja hänen säätyläistuttujensa näkökulmasta. Historianluennosta tulee tarina, kun päähenkilöt ajetaan evakkoon ja sotaseikkailuihin eri puolille Siperiaa. Heidän ihmeelliset kohtaamisensa ja eronsa nivoutuvat historian taitekohtiin. Tohtori Zivago riutuu toivottoman kaukorakkautensa piinaamana. Tämä kaipuu yllyttää kirjailijan maalailemaan sielun- ja luonnonmaisemia niin yltäkylläisen lyyrisesti, että sateenkaarestakin meinaavat värit loppua.

Kirjan parhaita puolia ovat lukuisat sivuhahmot ja heidän monipuolisen traagiset seikkailunsa ja kohtalonsa tuona mullistusten aikana, jolloin tsaarin Venäjä luhistui ja muovautui väkivaltaisesti rutisten miljoonille ihmishengille kohtalokkaaksi yhteiskunnalliseksi kokeiluksi. Näiden vallankumouksen jälkeisten vuosien käsittely proosan muodossa, vaikka niinkin taiteellisin vapauksin kuin tässä tarinassa, tulee varmasti aktivoimaan itseäni perehtymään paremmin tuohon Suomellekin merkittävään ja läheiseen ajanjaksoon.

Tässä tarinassa kaikki ihmiset sekä yksilöinä että yhteiskuntana onnistuvat joka kerta tekemään oikean sijasta väärän päätöksen. Kyseessä on oikein fail fast -ideologinen ilotulitus. Epäterve tsaarin ajan yhteiskunta syöksyy tahattomien virheiden kautta hirvittävään ihmiskokeeseen.

Vallankumouksen menoa seuratessa voi siunailla sitä onnea, että Suomi onnistui omatoimisesti irtautumaan Venäjän otteesta – tosin itsenäisyyttämme on sittemmin puolustettu myös väittämällä Leninin antaneen sen meille lahjana, jota ei sovi ottaa pois väkisinkään. Zivagon ajan meno tuntuu jatkuvan nyky-Venäjälläkin.

Itselleni tuli mullistusten tuuppimasta, epäonnisesta tohtorista mieleen toinen lääkäri – Mika Waltarin joitakin vuosia aiemmin kuvaama Sinuhe, jonka epäonninen lääpähdys Neferneferiin suistaa mieron tielle aatteelliseen sisällissotaan päätyvässä muinaisessa Egyptissä. Lukupiirissä totesimmekin, että yksi Sinuhe vastaa kymmentä Zivagoa tarinan toimivuudessa.

Joku voi kuitenkin pitää saavutuksena sitäkin, että tohtori onnistuu puoskaroinnin ja runoilun ohessa jatkamaan sukua peräti kolmen naisen kanssa joutumatta kenenkään kanssa riitoihin – suuri maa, suuret toleranssit, kuten sananlasku kuuluu.

Vaikka sekin vähä, mitä luulin tietäväni Zivagon tarinasta, osoittautui harhaksi, on tämä venäläinen klassikko kuitenkin osa alitajuntaista sielunmaisemaamme. Kerran nukahdin kirja naamallani päiväunille, ja kun havahduin soi päässäni ikivihreän asemaan noussut “Laran teema” Zivago-elokuvasta – olin pitkään tuloksetta miettinyt, miten se menikään, ja sieltä mielen sopukoista se pullahti unessa esiin.

Kirja oli hämmentävä kokemus. Päähenkilöiden toikkarointia ympäri laajaa lumista aroa yllättävine kohtaamisineen ja epäloogisine ratkaisuineen voisi luonnehtia sosialistiseksi epärealismiksi. Ylitsepursuavat luonnon ja ihmisluonnon kuvailut kielivät kirjoittajan runoilijataustasta (Zivago on hänen ainoa romaaninsa), ja toisinaan tökerön suomen kielen täytyy johtua myös käännöksen laadusta. Ehkä onkin niin, että tarina, jossa massiiviset historian käänteet ja lukemattomat epäloogiset ja traagiset ihmiskohtalot vyöryvät päälle lailla punakoneen, suistaa aivot arkisilta raiteiltaan, avaa tien alitajuntaan ja yllättäviin uusiin mielleyhtymiin. Näinkö lyyrikko Pasternak nyrjäyttää lukijansa slaavilaisella logiikalla?

Klassikon arvosta kertoo myös se yhteinen hämmennyksen, huvittuneisuuden ja innon tunne, jolla lukupiirissä kirjaa ällistelimme etäyhteyden kautta koronaeristyneinä. Zivago ei nouse piirimme aiemman klassikon Peltirummun tasolle – joka sekin piti sisällään maailmanmyllerrystä ja kansallissosialistista epärealismia – mutta jos haluat lukea venäläisen klassikon, niin näine varoituksen sanoineni voin suositella sukellusta tohtori Zivagon ja Äiti Venäjän helmaan!

Laran teema ja ote elokuvasta. Kohtaus on hyvin tunnistettavissa kirjasta.

Nämä veijarit ovat luoneet monelle mullistukselle puitteet, mutta miten heidän käy televisiovisailussa? Joutuuko kukaan lähtemään studiosta tyhjin käsin? Tiesitkö, että suosittu Python-ohjelmointikeli on saanut nimensä tämän sketsiryhmän mukaan?