Tagged: Kirjallisuus

Pilvipalvelut jyrää meitin

Luetut_kirjat_201710_Matti_Rönkä_Yyteet

Työpaikan lukupiirissä oli vuorossa Matti Röngän kirja “Yyteet”. Oli poikkeuksellisen vastenmielistä tarttua opukseen, jonka nimi tuo mieleen monia piinallisia mutta ikimuistoisia päiviä ja öitä uusmedian, eLearningin, startupien, konsernien, johtoryhmien – ja yt-neuvottelujenkin täyttämältä työuraltani. Olen kokenut yyteet, tuon organisaatioeläimen vastineen kuppaukselle ja devalvaatiolle, molemmilla puolilla pöytää. Olen joutunut irtisanomaan ihmisiä ja tullut irtisanotuksi, eikä niiden muistojen pölyttäminen kirjan muodossa olisi näin alkavan syyspimeyden edellä houkutellut. Jos kuitenkin jotain chick litiä.

Toisin kävi, hotkaisin kirjan melkein kerralla syyslomalennolla Reykjavikiin. Välillä hörähtelin ja hetkittäin silmiäkin kuumotti. Matti Rönkä on dokumentoinut minunkin elämäni tähän vuosituhannen vaihteen jälkiteollisen sisätyöläisen lähes kliseenomaiset arkirutiinit sisältävään teokseen.

Kirjan jujuna on Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan henkilöhahmojen käyttäminen hieman nuhjuisen ja vähemmän mediaseksikkään IT-firman henkilöstön kuvaamiseen. Linnan hahmot on lainattu nimiään, luonteenpiirteitään ja taipumuksiaan myöten. Rahikainen on myyntitykki ja Lammio toimitusjohtaja. Rokka ja Susi eli Rocca ja Suzy ovat tehokas koodaajanaispari. Vanhalan ja Honkajoen huumorin Rönkä on saanut hauskasti siirrettyä konsernirakenteen eriöpoteroihin.

Mistään startupista ei nyt kuitenkaan puhuta. Linnan hahmoihin tutustutaan varusmiesikäisinä, mutta Röngän poppoo on selvästi aloittanut Suomen 1995 MM-jääkiekkovoiton avaamalla nousukaudella ja sittemmin keski-ikäistynyt nokialainen korvallaan. Noviiseimmat toilailut uupuvat tarinasta, mutta Linnan hahmot löytyisivät kyllä joka teknologia-aallon parikymppisten vanguardistienkin joukosta.

Microsoftin ja Googlen kaltaiset teknologiajätit muodostavat globaalin uhkan tälle miesjakoira-taustaiselle umpisuomalaiselle ja suomalaisen tasa-arvoiselle nörttiporukalle, jolle vain muutos on pysyvää mutta sitä vastustetaan viimeiseen asti. Paikallisuus, asiakastuntemus ja “luomu-ICT” voivat vielä pelastaa aika sisaruskullat.

Minä-kertoja on itse Koskela, suomalaisen 1900-luvun johtamis- ja mieskulttuurin ehdoton alfauros ja Ellun kana. Niin leppoisa ja “ennenkin ollut”, henkisyyteenkin taipuva tiiminvetäjä tämä kehitysjohtaja Koskela on, että hänen kokemuksiinsa ja näkemyksiinsä on helppo samaistua. On myös mukava lukea vaihteeksi miehen kirjoittamasta miespäähenkilöstä, jonka perhe-elämä on kunnossa, joka ei kärsi dekkarietsivien ammattitaudeista ja on kaikin puolin mukiinmenevä ihminen. Ei kuulosta suuren draaman aineksilta, mutta yyteiden uhan keskellä tavallinen serminhajuinen arki onkin se paras asia.

Itse yyteitä, yhteistoimintaneuvotteluita irtisanomistarkoituksessa, kirjassa ei oikeastaan käsitelläkään kovin tarkasti. Yyteet ovat se häiriö, joka mahdollistaa tarinan kaaren ja nykyaikaisen työelämän hellyyttävienkin hölmöyksien kuvaamisen monipuolisen henkilögallerian kautta.

Matti Rönkä on siirtänyt monia Tuntemattoman sotilaan kohtauksia loisteputkien kelmeään hohteeseen. Tuttu kolmikko suorittaa “kovennettua”, Rocca teurastaa tehokkaasti palvelulupausta uhkaavan bugilauman, ja Koskela riehuu kesäjuhlilla synergiaetujen virvatulen lumossa fuusioituneiden yritysten johtoryhmäläisten joukossa. Hauska yksityiskohta on Rokan metsämansikkaheinänkorren päivittäminen Domino-keksiksi.

Yyteet-teema olisi kyllä mahdollistanut myös klassikkoteoksen ankeimman kohtauksen, omien teloituksen, versioinnin irtisanomisilmoituksen antamistilanteeksi, mutta ehkä parempi näin.

Osaan Tuntemattoman jokseenkin ulkoa ja pidän tällaisista metatasovitseistä, mutta kaikki eivät ehkä ole yhtä tuttuja Linnan klassikon kanssa. Tämä riippuvuus voi olla tarinalle ongelma, jos lukija ei ymmärrä vaikka Riitta Ojan ja Kari Luodon taustoja.

Matti Röngän hieman anttituurimaisella tyylillä Linnaa parodioiva nykytyöelämän pysäytyskuva osui minulla niin kattavasti omakohtaisiin muistoihin, että annan kirjalle tuomion “hyvä” tuolla kriteereistä parhaalla eli mutulla.

P.S.1: Samaa aihepiiriä käsittelee juttu “Tuntematon saneeraaja” IT-kuplan jälkimainingeissa vuonna 2002.

P.S.2: Kirjoitin pari vuotta sitten myös Tuntemattoman sotilaan lukukokemuksesta.

Advertisements

Neljäntienristeys ja Lopotti Suomi-kuvana

Luin Tommi Kinnusen Finlandia-ehdokkaan Neljäntienristeys ja sen jatko-osan Lopotti itselleni poikkeuksellisessa tahdissa muutaman päivän sisään kommentoidakseni jälkimmäistä Kirsin kirjakerhossa. Tommi Kinnunen on tehnyt komean työn kirjoittaessaan 700 sivua runsaan vuosisadan mitalle jakautuvaa, pohjoiseen syrjä-Suomeen sijoittuvaa sukuhistoriaa. Tarinan pääaiheita ovat suku ja sen salaisuudet, perheenjäsenten välit, erilaisuus ja halu olla oma itsensä ympäristön paineissa. Minun ikäiseni kirjoittaja kattaa ne sukupolvet, jotka ihminen voi nelikymppisenä tuntea: omansa, lapsensa, vanhempansa, isovanhempansa ja jos oikein on historiasta kiinnostunut, vielä isovanhempien vanhemmista jotain. Runsaaseen sataan vuoteen sisältyy tietenkin koko maamme itsenäinen historia, mukaan lukien kansamme kokoava ja määrittävä tarina, “viime sodat”. Melankolisesta juonesta tulevat mieleen mm. Kjell Westön teokset ja Tarmo Koiviston sarjakuvaklassikko Mämmilä.

Kansikuva_Neljäntienristeys_ja_Lopotti

Minua historiasta ja suvusta kiinnostuneena kosketti Neljäntienristeys enemmän. Lopotti kertoo tuoreemmista ajoista ja käsittelee sokean naisen ja homoksi itsensä huomaavan pojan kasvua vaikeuksineen 60- ja 80-luvuilta alkaen. Etäisistä aiheista huolimatta kirjailija tallentaa hyvin itsellenikin tuttua ajankuvaa. Myönteistä näissä tarinoissa on yksilön tuskista huolimatta se kasvu, mikä yhteiskunnassa tapahtuu samaan aikaan niin, että kynnykset, esteet ja estot hiljalleen poistuvat, kunnes tullaan nykypäiväämme, jossa voimme sujuvasti kauhistella muita kulttuureja, jotka ovat asenteiltaan yhä siinä missä isovanhempamme elivät arkeaan.

Neljäntienristeyksessä kirjailijalla on enemmän mielikuvituksenvapautta, mikä näkyy mielenkiintoisempana tarinana. Kirja alkaa hurjalla kuvauksella suvun kantaäidin, omapäisen kätilön työstä pohjoisen erämaissa. Synnytys ei tänäkään päivänä ole pohjoisessa leikin asia, kun ambulanssimatka kestää monta tuntia. Koulutettu, osaava kätilö saattoi pelastaa ihmishenkiä ja antaa perhe-elämälle kehittymisen mahdollisuuksia. Nainen saattoi nousta yhteisön voimahahmoksi papin, lääkärin ja kartanonherran rinnalle.

VARO, JUONIPALJASTUS! Kätilö-Maria kääntää suvun tarinan raiteiden vaihdevipua polttamalla aviotonta lasta odottavan Lahja-tyttärensä Amerikkaan muuttaneen poikaystävän kirjeet. Lahja päätyy naimisiin Onnin kanssa, joka on mukava mies mutta ei välitä naisista. Sellainen on tietenkin vuosisadan alkupuolella paitsi luonnotonta, myös laitonta ja syntiäkin, erityisesti uskonnon puristamassa pohjoisen arjessa. Onni joutuu sotaan josta selviää palkittuna, mutta hautaa kyvyttömyytensä pakonomaiseen, päätalomaiseen työntekoon sodan tuhoaman pohjoisen jälleenrakentamisessa. Onnin tarina on kuin Juicen Isoisän hinttipussi -laulusta. Lahjasta kasvaa näiden inhimillisten puutostilojen riuduttamana lähes kauhuelokuvamainen Anoppi, huumoriniukan tarinan hirtehisin hahmo, joka onnistuu pilaamaan kaikki sosiaalisen kanssakäynnin muodot lasten ja aikuisten kanssa. Näistä juurisyistä rakentuu 2000-luvulle kantava tarina.

Koin mielenkiintoisena tarinassa toistuvan kirjeiden polttamisen ja sitä kautta tapahtuvan suvun historian muokkaamisen. Yhteistä muistia suku rakentaa keskusteluissaan muistelemalla mitä kukin sanoi missäkin. Myös minulle tärkeällä valokuvalla on suuri rooli: perhe pitää valokuvaamoa ja kuvaa elämäänsä, asian ei katsota tapahtuneen jos siitä ei ole valokuvaa. Lahja ja Onni tutustuvat Onnin selfieiden kautta, jotka on otettu sen ajan Tinder-tarkoituksiin. Itsekin käytän vanhoja kirjeitä, valokuvia ja dokumentteja aikakoneena menneeseen. Albumista irronneet kuvat, venäläisten pelossa poltetut kirjeet ja jonnekin kadonneet asiakirjat kismittävät mieltä. Pitäkäämme kaikki arkistoistamme huolta!

Erityisesti pidin Kinnusen tavasta kuvata hyvin pienillä viitteillä ja väläyksillä perheen erilaisia persoonallisuuksia. Poikkeusyksilöiden rimpuilun taustalla arkea pyörittää “normaalien” joukko, josta erottuvat lämpiminä hahmoina sopua rakentava isähahmo Johannes ja hänen pitkämielinen Kaarina-vaimonsa. Mukava oli myös vaihteeksi nähdä kotikaupunkini Helsinki jonkun mielestä edistyksellisyyden ja mahdollisuuksien paikkana eikä ummehtuneena Kekkoslovakian pääkaupunkina.

Kinnusen tarinaa voi katsoa myös työnäkökulmasta. Työnteko, koulutus, osaaminen ja sukupuolten tasa-arvo arvostetaan siinä korkealle. Kätilö, valokuvaaja, taitava puuseppä, vammaisten kouluttaminen ja korkeakoulutuksen hankkiminen kertovat osaamisen arvosta. Kulloinkin uusinta tekniikkaa otetaan käyttöön: polkupyörä, kamerat, sähkövalo. Digitalisaatio antaa lopulta syyn hylätä suvun bisnes, valokuvaamo.

Yhdenmukaisuus, standardit, poikkeamien minimointi ja vakioidut prosessit ovat mahdollistaneet teollistumisen. Luonnon armoilla elävässä tai teollistuvassa yhteiskunnassa erilaisuus oli uhka ja häiriö. Nyt elämme länsimaissa jälkiteollisessa yhteiskunnassa tekoälyavusteisen virtuaalimaailman kynnyksellä. “Normaali” tarkoittaa häviäjää, erilaisuutta pidetään ainoana mahdollisuutena erottua ja selviytyä “armottomassa ja kiihtyvässä kilpailussa”.

Kuten perheessä ja yhteisössä, pitäisi meidän myös työpaikoilla ja verkostoissamme oppia toimimaan entistä joustavammin erilaisten ihmisten kanssa, oli erona sitten ikä, sukupuoli, kieli, ihonväri, kansallisuus, kulttuuri tai muut taipumukset. Tästä ollaan työelämässä vielä kaukana, kun katsoo oikeaoppisen LinkedIn-kuvan ohjeistusta tai miettii miten totta on suosittu klisee “meillä saa epäonnistua”. Neljäntienristeys ja Lopotti kertovat silti, että kehitys avoimuuteen ja sallivuuteen on väistämätöntä ja välttämätöntä. Mitä enemmän saamme olla omanlaisiamme ja vapaita, sitä paremmin voimme. Lähes korni vitsi onkin, että Lopotti-nimen esitetään johtuvan venäjänkielen sanasta svoboda, “vapaus”!

Tommi Kinnunen on kirjoittanut hienon suomalaisen perhetarinan.

Mis sie tarviit hyvvää kirjaa, täs siul o sellane

…ja kaikki tietävät, että kyse on Väinö Linnan teoksesta Tuntematon sotilas. Tyhjennetään saman tien hipsterimpien lukijoiden pajatso: olen nelikymppinen diplomi-insinööri ja reserviupseeri, joten on kysymättäkin selvää, että ihmis-, johtamis-, historia- ja kulttuurinäkemykseni rakentuu osaltaan Väinö Linnan alun perin radikaalina pidetyn klassikon ympärille. Ja niin pitäisi muidenkin katsomuksen rakentua! (tähän 😉 varmuushymiö)

Tuntematon sotilas, pehmeäkantinen versioni

Tuntematon sotilas, pehmeäkantinen versioni

(…jaa, etkö muistakaan tarinaa ulkoa? Voit kerrata perusteet vaikka Wikipediasta. Kyseessä on siis suomalaisen sotilaan “Hobitti – sinne ja takaisin“, vuosina 1941-1944).

Sain kirjan loppuun tänään itsenäisyyspäivän 2015 aattona. Olen lukenut Tuntemattoman ainakin kerran ikävuosikymmenessä, aina saman pehmeäkantisen painoksen (kerran myös “sensuroimattoman” Sotaromaanin). Ensimmäisen kerran jännäsin päähenkilöiden kohtaloita teininä kesäauringossa veneen kannella. Lukukertojen myötä Vanhala, Rahikainen ja kumppanit ovat muuttuneet isoista miehistä ikätovereiksi, sitten junioreiksi ja nyt voisin jo olla heidän isänsä.

Eli siis ai miksi pitäisi Tuntemattoman olla yhtenä elämän kulmakivenä? No, kirjahan onkin pohjimmiltaan sotaromaaniksi puettu tarina joukosta erilaisia ihmisiä poikkeusoloissa. On selviäjiä, nilkkejä, sumplijoita, sankareita, perässähiihtäjiä, pelkureita ja hihittäjiä, puupäitä ja tunneälyn taitajia. Samat hahmot ja ryhmädynamiikan jokainen tunnistaa koululuokasta, työpaikalta, sählyporukasta, mammajumpasta ja rekrytointifirmojen persoonallisuustesteistä. Päähenkilöt esiintyvät armeijatyyliin sukunimillään (etunimen moni saa vasta kaatuessaan) joten Määtän, Lammion ja Honkajoen voi yhtä hyvin kuvitella naiseksi – mitään erityistä miespiirrettä heissä ei ole.

Tuntematon siis vain sattuu sijoittumaan Suomen sotien aikaan, mutta kuvaa meitä kaikkia arjen touhuissa. Tulee mieleen toinen monumentaalinen eepos, television klassikkosarja “Sopranos“. Siinä oltiin kertovinaan mafiaperheen elämästä, kun oikeasti tarina kuvasi tavallisen valkokaulustyöläisen kamppailua yritysorganisaation lokeroissa.

Ajan myötä Linnan kuvaama konekiväärijoukkue muotoutuu lähes ketterän projektityön Agile-filosofian mukaiseksi itseorganisoituvaksi asiantuntijatiimiksi, mutta johtajiakin tarvitaan. Kuten sotamies Honkajoki sanoo: “Minua täytyy käskee. Minä en uskalla lähtee vapaaehtoisesti”.

Tuntematonta voi soveltaa moraalisena kompassina elämän valintatilanteissa. Mitä Koskela nyt tekisi? Älä nyt vaan sano niin kuin Lammio! Onko tämä homma pyöreiden kivien asettelua vai oikeaa mielenratekiaa? Kaikille työstä ja elämästä tuttu vaikea kysymys, tehdäkö oman pään mukaan vai niin kuin käsketään ja on tapana, on tarinan kantava aihe.

Kielellisesti monipuolisen kirjan lentävät lauseet sopivat moneen paikkaan, kuten tämänkin jutun otsikkoon, ja toimivat siinä missä nykypäivän nettimeemit. “Ei saa jäädä tuleen makaamaan” on vain toinen tapa sanoa “pitää mennä pois mukavuusalueelta“. Tyylikäs esimerkki on juttu “Tuntematon saneeraaja”  2000-luvun alkupuolelta – aivan kuin elävästä elämästä.

Nykyään ei enää ole aikaa lukea kirjoja tuntikausia putkeen. Kun juonta ja henkilökohtaloita ei tutussa kirjassa nyt tarvinnut jännittää, saatoin kiinnittää huomiota kirjalliseen suoritukseen. Miltä tämänkertainen lukukokemus tuntui?

Huomasin, että Linna on kirjoittanut Tuntemattoman puolen tusinan sivun kohtauksiksi, joita voi lukea yhden tai kaksi kerrallaan hampaita harjatessa. Tarina etenee tasaisesti kohtauksesta ja illasta toiseen, ja purukalusto säilyy priimana. Edelleen itselleni läheisimmiksi hahmoiksi koin Kariluodon ja Hietasen.

Muistin, että Linnan kuvaamalta ruohonjuuritasalta upseeritkin olisi esitetty turhantärkeinä hölmöinä. Näin ei suinkaan ollut, vaan komppanian upseerit esitetään jopa esimerkillisinä toimijoina. Huonot piirteet johtuvat luonteesta, tai kuten vaikka Kariluodon ja Jalovaaran tapauksissa järjestelmän säännöistä ja toimintamalleista, jotka estävät järjen käytön ja johtavat Kariluodonkin joukkueen tuhoon. Lehto ja Karjula ovat kuin sama mies, vain sattumalta organisaation eri päissä. Linna uskoo ihmisten mahdollisuuteen kasvaa, ja tarinan kesto antaa monelle henkilölle siihen tilaisuuden – onhan myös kyse niistä ikävuosista, jolloin ihminen “aikuistuu”, on sitten sota tai yt-neuvottelut.

Kirjan “sodanvastaista” sanomaa korostaa draaman laki, joka määrää suurimman osan päähenkilöistä kaatumaan. Lainausmerkit siksi, että he ovat kuitenkin yleensä poikkeuksellisen sankarillisia vainajia. (Huom SPOILER ALERT/JUONIPALJASTUS:) Kaarna uhraa itsensä tulikasteen onnistumiseksi, Lahtinen yrittää pelastaa konekiväärin ja Hietanen haavoittuneenakin toiset kohtalotoverinsa, Koskela tuhoaa tankin ja Asumaniemi vyöryttää vihollisasemat. Sodassa yleisiä vahinkoja ja oman tulen tappioita ei satu.

Edvin Laineen elokuvassa Rahikainen, Lehto ja Määttä “Golgatalla”

Kirjan kanssa erottamattoman parin muodostaa Edvin Laineen elokuvasovitus, joka tänäkin vuonna on itsenäisyyspäivänä Teemalta nähtävissä. Näin sen ensi kerran joskus kymmenvuotiaana. En ymmärtänyt murteella puhutuista repliikeistä kuin osan, enkä saanut katsoa Lehdon itsemurhaa (joka on kuvattu kotimme lähistöllä Munkkivuoren metsikössä). Suomi-filmi-kliseineenkin Laineen elokuva on se oikea. Hieman ennen omaa armeija-aikaani tehty uudelleenfilmatisointi jäi hajuttomaksi ja jotenkin leimautuu edelleen YYA-ajan tuotteeksi. Saapa nähdä, miten suunnitteilla oleva kolmas versio esittää Linnan tarinan. Toivottavasti siinä ei olla kiitospaita yllä.

juliste_Kariluoto  juliste_Riitaoja

Mollbergin elokuvaversion kanteen on nostettu Kariluodon tilalle Riitaoja, joukon heikoin lenkki.

Kirjassa kuvataan nyt melkein vuosisadan takaista maailmaa ja ihmisiä. Vaikka heidän perusluonteensa ovat samoja kuin tänäänkin, emme voi läheskään käsittää tuon ajan maailmankuvaa ja motiiveja. Miten todenmukainen Tuntematon lienee? Luin muutama vuosi sitten sotilaspsykologian perusteoksena pidetyn Knut Pippingin tutkimuksen “Komppania pienoisyhteiskuntana” ja se oli käytännössä kuin Tuntemattoman sotilaan dokumenttiversio. Suosittelen etsimään tuota harvinaisuutta kirjastosta, jos aihe kiinnostaa.

Kuoleman luonnollisuus jo tarinan alusta asti tietysti hämmentää nykypäivänä. Miten ihmiset ovat voineet kestää tällaiset määrät ihmishenkien menetyksiä ja väkivaltaa? Millaista oli elämä sen ajan arjessa, kun aika velikullat voivat reippaasti tappaa vihollisia ja kuolla itse? Ei ihme, että sodan varjot kurkottavat tähänkin päivään asti.

Mitä Tuntemattomasta kritisoisin? Jos nyt lukija tarttuu kirjaan ensimmäistä kertaa ilman pohjatietoja, ei hän ainakaan ymmärrä, miten tarina sijoittuu Suomen sotahistoriaan, missä se tapahtuu ja miksi. Kirjan ilmestymisaikana kaikki ovat nämä taustat tunteneet, mutta nyt tarina jää historiallisesti yhtä ilmaan kuin monet yksilötasolta kuvatut sotaelokuvat. Mutta tässähän kerrotaankin ihmisistä poikkeusoloissa, eikä kyseessä ole historian oppikirja.

Jos jättää ajattelematta päähenkilöitä yhtä lailla naisina nykytyöympäristössä, kuten edellä ehdotin, niin tasa-arvoinen ei tarina ole. Kirjassa ei syrjitä mitään kansallisuutta, aatetta tai rotua, mutta ilmeisesti kirjoittajan henkilökohtaisista syistä naiset eivät tarinassa pääse loistamaan. Nykyään tämä tietysti tuntuu oudolta.

Onko kirjan lopputoteamuksella, “hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni Suomi” ollut kansakuntaamme ohjaava, lannistava vaikutus? Rampauttaako Vanhalan lohkaisu vieläkin turvallisuuspoliittista ymmärrystämme – kirjasta kun voi jäädä kuva, että Suomi olisi yksin selvinnyt sodasta jättiläistä vastaan? Onko Linna osasyyllinen siihen, ettemme osaa ajoissa hakeutua turvaan länteen? Honkajokiko meidät on tuominnut luulemaan, että läntisten demokratioiden liitto on yhtä kuin Karjalan mänty? Paha sanoa, mutta mielessä käy.

Laitan kirjan taas muutamaksi vuodeksi hyllyyn. Mielenkiintoista nähdä, millainen on seuraava tulkintani siitä.

Testitulos_Kariluoto

Kaikki ne värit joita emme näe

Luin Anthony Doerrin toiseen maailmansotaan sijoittuvan romaanin “Kaikki se valo jota emme näe“. Kirjaa olivat kehuneet sekä vaimo että anoppi ja työpaikalla tarjoutui tilaisuus osallistua Kirsi’s Book Clubin keskusteluun teoksesta. Sotahistorian harrastajalle tällainen fantasialla maustettu tarina maistui oikein hyvin.

Kirja kertoo sokeasta ranskalaisesta pakolaistytöstä ja saksalaisista orposisaruksista, jotka tuovat hieman mieleen Topeliuksen Koivun ja tähden päähenkilöt. Lapset ovat hyvin lahjakkaita ja kykenevät pinnistämään hankalista olosuhteistaan kohti parempaa elämää. Ehkä tietämättään he näkevät osan siitä valosta, jota silmä ei havaitse.

Kirjan nimelle löytyy pohja myös fysiikasta. Saksalaisorpo Werner on kiinnostunut tekniikasta ja erityisesti radioista, 1930-luvun tiedon valtatien päätelaitteesta. Hän oppii Hertzin teorioista, että näkemämme valon aallonpituudet ovat vain pieni osa koko sähkömagneettisesta spektristä. Valon eri värien kummallekin puolelle jatkuvilla aallonpituuksilla liikkuvat myös radioaallot ja niiden välittäminä uudet ideat, näkemykset ja henkilökohtaiset viestit. Vaikuttaa siltä, että radion ihme voisi kantaa äänen jopa elämän ja kuoleman rajan yli, niiden luokse, joita emme voi nähdä vaikka haluaisimmekin.

Vaikka Werner pystyy rakentamaan radion, jolla hän näkee vihollisen piilopaikat aavoilla aroilla, ei hänen järkensä valo riitä paljastamaan moraalisesti oikeille reiteille osoittavia tienviittoja valinnan hetkillä. Sokeakin tyttö näkee paremmin, mikä on oikein.

Satumaisella sattumalla on tärkeä rooli tarinassa. Sattumalta myös heti kirjan suljettuani törmäsin Facebookin “WW2 Colourised Photos“-ryhmässä ao. kuvaan. Kuvassa on neljä saksalaisen tiedusteluosaston sotilasta liittoutuneiden vankina. Toinen vasemmalta on 17-vuotias, kuin kirjan Werner sodan lopussa.

Klikkaa kuvaa ja selaa ryhmän sivua nähdäksesi lisää upeasti väritettyjä kuvia.
Jos et näe kuvaa yllä, klikkaa tästä.

Photoshop ja vastaavat kuvankäsittelyohjelmat ovat tehneet mahdolliseksi historian värittämisen. Värit eli ne valon aallonpituudet, joita emme voi mustavalkoisissa kuvissa nähdä, on mahdollista palauttaa kuviin. Värit tekevät tarinat kuvien takaa ja niissä esiintyvät ihmiset elävämmiksi ja uskottavammiksi. Tuntuu, kuin sotakuvissa kärsivät ihmiset pinnistäisivät tullakseen muistetuiksi ahdingossaan. Väritettyjä sota- ja tietenkin muitakin aihepiirejä käsitteleviä kuvasivuja on Facebookissa useita. Yleensä kuvia täydentää kiitettävän seikkaperäinen selostus.

Isoisäni kaatui sodassa ja harrastuksenani on etsiä hänestä jääneitä kaikuja arkistoista, kuvista ja ympäristöstä. Väritin itsekin yhden kuvan vuodelta 1934.

Suojeluskunnan upseerikurssi Suojeluskunnan päällystöopistolla Tuusulassa / The Finnish White Guard's officer training course in Tuusula, 1934.
Sattumalta olen päässyt työasioissa arkisesti ruokailemaan samalla kerholla, jonka portailta kuva on otettu, ja saatoin upottaa itsenikin siihen. Kuvankäsittely on tehnyt mahdolliseksi ja suosituksi myös tällaisten ennen-nyt-kollaasien luomisen.

Huhtalan sukua portailla Tuusulassa 1934 ja 2007. / Huhtala men on the stairs in Tuusula, 1934 and 2007.

Kuvia väritän varmasti lisää sitten, kun siihen on aikaa. Hyviä neuvoja tähän löytyy mm. YouTubesta.

Kirja toi mieleeni vielä muitakin asioita. Muistan TKK:n graafisen tekniikan perusteiden luennon vuodelta 1990. Olin salissa ainoa, joka tiesi vihreän ja punaisen värin aallonpituusalueet nanometreinä.

Radiotiedustelun saralla Suomi oli 1940-luvulla maailman kärkeä. Olin taannoin kertausharjoituksissa. Nykysodankäynnissä ratkaiseva osa on näkymättömällä elektronisella taistelukentällä käytävällä kamppailulla. Siitä kertoivat reippaat radiotekniikan ammattilaiset, ja meidän motivaatiomme kumpusi menneiden sukupolvien esimerkistä.

Siinä missä 30-luvun Saksan “Volksempfänger” (kansanvastaanotin) oli lukittu vain Goebbelsin propagandan täyttämille taajuuksille, on televisio nykydiktatuureissa tänä päivänä samanlainen tarkoituksella vääristetyn valtiollisen “totuuden” pakkosyöttökanava. Länsimaissa somen synkempi puoli tarjoaa myös sähköisen väylän omatekoiselle ja valtiolliselle informaatiosodankäynnille.

Toisaalta kirjassa esiintyi myös omaan työhöni liittyvää etäoppimista. Sokean tytön isoisän kauan sitten äänilevyille hypnoottisella äänellä lukemat, lapsille Jules Vernen malliin popularisoidut tiedekuunnelmat saavuttavat saksalaisorvot vahingossa löytyneen radion kautta, herättävät heidän tiedonhalunsa ja käynnistävät kehityksen kuin Avaruusseikkailu 2001:n alussa (video). Itse olen lukenut tuntikausia oppimissisältöjä internetiin ja saanut kiitosta äänestäni.

Suosittelen kirjaa. Ehkä näet itsekin jotain mitä et arvannut näkeväsi.

Linkkejä: