Porin seurakuntayhtymä antaa leirikeskus Junnilan Reposaaressa Punaisen Ristin käyttöön pakolaisten majoittamiseksi. Leirikeskuksesta on kiven heitto Reposaaren Takarannalle, jossa viime kesänäkin joimme kahvit ja lapset kahlasivat isoisänsä tavoin kivenlohkareiden sekaan meren aaltoihin – toisella puolella lahtea onkin Ruotsi, jonne isoisäni ohjeisti perheensä pakenemaan, jos vanha vainooja olisi onnistunut maan valtaamisessa.

Oheisessa kuvassa Junnilan liepeiltä Takarannalta näkyy myös sitä uusiutuvaa energiaa, jota noilla nurkilla ovat tuulimyllyt jo vuosia jauhaneetkin, ja jota tullaan tarvitsemaan aika lailla Putlerin kaasuvaivoista pääsemiseksi.

Reposaaren vierestä Mäntyluodostakin lähdettiin silti sotaa pakoon – punakoneet pommittivat myös näitä Suomen läntisimpiä laitoja, strategisesti tärkeitä satamia ja vientiliikennettä, jonka parissa isovanhempanikin työskentelivät. Isäni perhe oli sotaa paossa sukulaisissa Huittisissa. Oheisessa ilmoituksessa kerrotaan Poriin kirjottautuneita pakolaisia ohjattavan mm. Huittisiin. Isäni sisaruksineen tutustui sota-aikana myös evakoihin. Karjalasta paennut kolmilapsinen perhe majoitettiin sukutalon saliin, muistelee tätini. Kotinsa menettäneet ihmiset ovat muistoissa kaikesta huolimatta iloista väkeä, ja samanikäisistä lapsista tuli hyviä kavereita.

Luin joulun alla kirjan “Helsinki 1945”, jossa kerrottiin, miten sodan jälkeen säännösteltiin mm. lämmitysenergiaa. Huoneistojen lämpötilat olivat vain jonkin matkaa toisella kymmenellä. Lisäksi kaikki ylimääräinen tila otettiin siirtoväen ja rintamalta palanneiden asuttamiseen – viranomaiset tarkastivat, että ylimääräisiä huoneita ei ollut tyhjillään. Ja Helsingin rakennukset olivat sentään säästyneet Neuvostoliiton kolmessa suurpommituksessa talvella 1944 taitavan ilmatorjuntamme ansiosta. Muuten väki olisi talvehtinut raunioissa – tosin ainakin helsinkiläisiä olisi ollut tuhansia vähemmän.

Karjalasta pakeni miehittäjää 420 000 ihmistä eli 11% maamme väestöstä. Jos Ukrainasta lähtee 11% niin se tarkoittaa viittä miljoonaa ihmistä – ainakin puolet tästä onkin jo liikkeellä, ja heitä riittää meillekin moneen niemeen ja notkelmaan. Autetaan heitä hädässä.

Kesällä 1991 kävin Interraililla myös Dresdenissä, kesätöissä olleen kaverini luona. Liittoutuneet pommittivat Dresdenin tulimerenä maan tasalle vuosi Helsingin pommitusten jälkeen, jolloin parissa vuorokaudessa kymmeniä tuhansia lähinnä siviilejä paloi tuhkaksi -saman tapaisesti kuin Venäjän nyt myös jossakin yhteydessä käyttämien termobaaristen pommien vaikutuksesta.

1991 Dresden oli osin vielä tuossa kunnossa. Kaupungin kuuluisa kirkko oli kiviröykkiönä, ja se restauroitiin vasta tällä vuosituhannella. Raunioiden seassa oli myös eksoottisia Kneipeja ja diskoja, joihin tutustuimme itäsaksalaisten ihmetellessä, mitä heidän maalleen tulee tapahtumaan uuden maailmanjärjestyksen kynnyksellä. Saksasta siirrettiin keski-Venäjälle satoja tuhansia neuvostosotilaita, joille suomalaisetkin rakensivat uusia, saksalaisten maksamia sotilaskyliä. Kansainvaellukset jatkuvat Euroopassa edelleen.