Tagged: historia
Koronalauta ennen ja nyt
Maskipakosta luovutaan ja korona alkaa painua unholaan, toivottavasti. Tässä kuvassa kesältä 1977 pelaan koronaa isoäitini isän, Lauri-paappani kanssa. Olimme saaneet koronatartunnan Alkon silloisen pääjohtajan kesämökiltä jostain lähimailta.
Ukrainalaisia perheitä katsoessa tulee mieleen Paappakin. Hän teki työnsä Aamulehden latojana, ja sisällissodan aikana hän oli perheensä kanssa Tampereella. Isoäitini oli kaksivuotias ja Paapan vaimo raskaana, kun taistelut lähenivät kaupunkia. Punakaartilaiset kävivät useamman kerran hakemassa Paappaa riveihinsä siinä onnistumatta. Tampereen valtaukseen osallistui myös Paapan 16-vuotiaana vapaaehtoisena valkoisten joukkoihin liittynyt Martti-veli, joka löysi veljensä perheen vahingoittumattomana, muistellen sodanaikaisessa päiväkirjassaan: “Heti tilaisuuden sattuessa riensin veljeni luokse Lasaretinkatu 10:een. Hyvinhän sentään olivat säilyneet siellä, vaikka Kangasalalta ammutut schrapnellit enimmäkseen räjähtelivät juuri siltä kohdalta ja vahingoittivat useita taloja.” Paappa ehti Viipurin taisteluihin lääkintämiehenä, ja osasi näyttää, miten paareja kannetaan niin, että haavoittunut kärsisi mahdollisimman vähän. Martti-veljestä tuli myöhemmin everstiluutnantti ja kirjailija.
Vasta nyt Lasaretinkatua kartasta etsiessäni huomasin, että se on nykyinen Pyhäjärvenkatu. Sen varrella on myös iso Klingendahlin tehdaskiinteistö, jossa vuosikaudet kävin kumppanimme ja myöhemmin työnantajanikin Tietovallan toimistolla palaveroimassa ja hauskaa pitämässä uusmedian nuoruudessa.
Paapan isoisä oli luotsina Porin saaristossa, lähellä kuvan mökkiämme. Oolannin sodan aikana hän poisti reiteiltä merimerkit, jotta engelsmanni ajaisi matalilla vesillä karille. Tästä hyvästä tsaari palkitsi luotsit ilmeisesti hopeamitalilla, joka ei ole suvussa säilynyt. Tämän muistoksi laulamme mökkisaunan lauteilla myös Oolannin sotaa. Tulee mieleen kuvat Ukrainasta, missä katukyltit on teipattu roskasäkeillä peittoon. Nythän on ollut puhetta, että engelsmanni voisi seilata rannoillamme suojaamassa NATO-hakemuksen kypsentämistä.
Kesäaamuina kömmin joskus Paapan viereen juttelemaan mukavia hänen kamarissaan, josta olen sittemmin tehnyt etätöitä ja käynyt työhaastattelunkin nykyiseen duuniini. Muistan järkytyksen, kun Paappa kuoli. Hän oli ensimmäinen lähisukulainen, joka “laski matkasauvansa tien varteen” käyttääkseni yhtä hänen pappisveljensä Aapon eufemismia henkensä heittämiselle. Aapo muuten siunasi isoisäni Porin sankarihautaan. Viipurin viimeisenä tuomiorovastina hän kesällä 1944 pelasti viipurilaisten kirkonkirjat eli henkilötiedot sekä tuomiokirkon jälleenrakennukseen tarkoitetun kellon, joka nykyään raikaa Meilahden kirkon tornissa.
Jos nyt on ensin harminamme ollut tauti ja sitten sota, niin 1918 keväällä sisällissodan viime metreillä myös Suomeen saapui “Espanjantauti”, silloinen korona, joka huiteli Suomessa neljänä aaltona. Historia toistaa itseään, esikoinen sai korona-pelilaudan mökille synttärilahjaksi pandemiakevään päätteeksi. Pelin design ei ole neljässä vuosikymmenessä muuttunut.
Turvapaikan tarpeessa
Porin seurakuntayhtymä antaa leirikeskus Junnilan Reposaaressa Punaisen Ristin käyttöön pakolaisten majoittamiseksi. Leirikeskuksesta on kiven heitto Reposaaren Takarannalle, jossa viime kesänäkin joimme kahvit ja lapset kahlasivat isoisänsä tavoin kivenlohkareiden sekaan meren aaltoihin – toisella puolella lahtea onkin Ruotsi, jonne isoisäni ohjeisti perheensä pakenemaan, jos vanha vainooja olisi onnistunut maan valtaamisessa.
Oheisessa kuvassa Junnilan liepeiltä Takarannalta näkyy myös sitä uusiutuvaa energiaa, jota noilla nurkilla ovat tuulimyllyt jo vuosia jauhaneetkin, ja jota tullaan tarvitsemaan aika lailla Putlerin kaasuvaivoista pääsemiseksi.
Reposaaren vierestä Mäntyluodostakin lähdettiin silti sotaa pakoon – punakoneet pommittivat myös näitä Suomen läntisimpiä laitoja, strategisesti tärkeitä satamia ja vientiliikennettä, jonka parissa isovanhempanikin työskentelivät. Isäni perhe oli sotaa paossa sukulaisissa Huittisissa. Oheisessa ilmoituksessa kerrotaan Poriin kirjottautuneita pakolaisia ohjattavan mm. Huittisiin. Isäni sisaruksineen tutustui sota-aikana myös evakoihin. Karjalasta paennut kolmilapsinen perhe majoitettiin sukutalon saliin, muistelee tätini. Kotinsa menettäneet ihmiset ovat muistoissa kaikesta huolimatta iloista väkeä, ja samanikäisistä lapsista tuli hyviä kavereita.
Luin joulun alla kirjan “Helsinki 1945”, jossa kerrottiin, miten sodan jälkeen säännösteltiin mm. lämmitysenergiaa. Huoneistojen lämpötilat olivat vain jonkin matkaa toisella kymmenellä. Lisäksi kaikki ylimääräinen tila otettiin siirtoväen ja rintamalta palanneiden asuttamiseen – viranomaiset tarkastivat, että ylimääräisiä huoneita ei ollut tyhjillään. Ja Helsingin rakennukset olivat sentään säästyneet Neuvostoliiton kolmessa suurpommituksessa talvella 1944 taitavan ilmatorjuntamme ansiosta. Muuten väki olisi talvehtinut raunioissa – tosin ainakin helsinkiläisiä olisi ollut tuhansia vähemmän.
Karjalasta pakeni miehittäjää 420 000 ihmistä eli 11% maamme väestöstä. Jos Ukrainasta lähtee 11% niin se tarkoittaa viittä miljoonaa ihmistä – ainakin puolet tästä onkin jo liikkeellä, ja heitä riittää meillekin moneen niemeen ja notkelmaan. Autetaan heitä hädässä.
Kesällä 1991 kävin Interraililla myös Dresdenissä, kesätöissä olleen kaverini luona. Liittoutuneet pommittivat Dresdenin tulimerenä maan tasalle vuosi Helsingin pommitusten jälkeen, jolloin parissa vuorokaudessa kymmeniä tuhansia lähinnä siviilejä paloi tuhkaksi -saman tapaisesti kuin Venäjän nyt myös jossakin yhteydessä käyttämien termobaaristen pommien vaikutuksesta.
1991 Dresden oli osin vielä tuossa kunnossa. Kaupungin kuuluisa kirkko oli kiviröykkiönä, ja se restauroitiin vasta tällä vuosituhannella. Raunioiden seassa oli myös eksoottisia Kneipeja ja diskoja, joihin tutustuimme itäsaksalaisten ihmetellessä, mitä heidän maalleen tulee tapahtumaan uuden maailmanjärjestyksen kynnyksellä. Saksasta siirrettiin keski-Venäjälle satoja tuhansia neuvostosotilaita, joille suomalaisetkin rakensivat uusia, saksalaisten maksamia sotilaskyliä. Kansainvaellukset jatkuvat Euroopassa edelleen.
Panssarinyrkit heiluvat ennen ja nyt
“Perlkele. Nyt tarlvittas rlakettitorljunta-aseita”. Honkajoki imitoi näin pataljoonankomentajaa Tuntemattoman sotilaan rajuissa lopputaisteluissa puna-armeijaa vastaan. Rakettiaseita ei ole käsillä, ja Koskela uhraa itsensä heittämällä lähietäisyydeltä kasapanoksen lähestyvän T-34-panssarivaunun telan alle.
Neuvostoliiton suurhyökkäys Suomea vastaan alkoi kesäkuussa 1944 Normandian maihinnousun kanssa samoihin aikoihin. Presidentti Ryti teki Saksan kanssa ovelan sopimuksen, jolla Suomi sai ruoka- ja aseapua sekä tukea. Lento-osasto Kuhlmeyn syöksypommitusvoima oli merkittävä tekijä Neuvostoliiton panssarien pysäyttämisessä ilmasta käsin. Maan pinnalla Suomi sai avuksi mm. uusia ihmeaseita eli jokamiehen panssarinyrkkejä ja -kauhuja. Näiden yksinkertaisten mutta tehokkaiden rakettitorjunta-aseiden käyttöä pikakoulutettiin etulinjan miehille, jotka saivat niillä hyviä tuloksia aikaan. Näissä aseissa on raketti, jonka päässä oleva ontelokranaatti läpäisi uudetkin panssarivaunut.
Kesällä 2003 olimme sotahistoriallisella retkellä Karjalankannaksella. Bussissa oli myös kolme veteraania. Farkkutakkinen, ketterä kaveri oli kärsinyt ripulista kesällä 1944 niin, ettei vieläkään tiennyt, missä päin Kannasta oli ollut. Toinen, 87-vuotias pitkä mies oli ollut helmikuussa 1940 Summassa Lähteen lohkolla samoissa kuopissa kuin isoisäni. Hän kertoi muistojaan Summan eteläpuolella – emme päässeet taistelupaikoille, sillä Venäjän panssarijoukoilla oli siellä menossa harjoitukset. Viipurin linnan pihalla hän myös kertoi, miten oli ollut laskemassa Suomen lippua talvisodan päättymispäivänä 13.3.1940. Siitä on tätä kirjoittaessa tasan 82 vuotta. Viipuriahan ei talvisodassa vallattu, mutta siitä jouduttiin luopumaan rauhanehdoissa.
Kolmas veteraani oli 82-vuotias Kaarlo Niemelä. Ihantalan aukeiden laidalla hän selosti, miten oli siinä tuhonnut useita neuvostopanssareita parinkymmenen metrin etäisyydeltä. Niemelästä on monta kuvaa SA-kuva-tietokannassa. Kirjoissa ja lehdissä on eniten käytetty valokuvaa, jossa hän kävelee kaverinsa Heino Nikulassin kanssa panssarinyrkit olalla tuhoutuneen neuvostopanssarin ohi. Seurueemme suuntasi tuon kuvan tapahtumapaikalle, ja Niemelä ikuistettiin siinä alkuperäisen kuvan kopio käsissään. Historia viuhui silmissä!
Muutama vuosi sitten kävimme Kemijärvellä. Tapanani on kävellä sankarihautausmaat läpi ja katsoa kaatumispaikat ja -päivät. Vastaan tuli sattumalta Nikulassin hautakivi – hän nimittäin kaatui kuvan ottamisesta seuraavana päivänä. Olin siis tavallaan tavannut molemmat tuon kuuluisan kuvan hahmoista. Vain toinen heistä sai elää pitkän ja hyvän elämän.
Intissä panssarintorjunnan perusteet kuuluivat myös meidän koulutukseemme. Muistan länsisaksalaisen, 1960-luvun alussa tehdyn mustavalkoisen koulutuselokuvan, jossa tuliasemien valmistelu katkesi huutoon “Panzeralaarm!” Vaikutuksen teki myös Puolustusvoimien oma kertasinko 88 -opetuselokuva. Näitä sinkoja viedään nyt Ukrainaan Suomesta. Varusmiesaikanamme uusinta uutta edustivat Apilas-kertasingot.
Kokelasaikana koulutin alokkaille myös polku- eli sakaramiinojen asentamista. Pieniä, jalan tärveleviä miinoja haudattiin isompien telamiinojen ympäristöön hidastamaan miinoitteen purkua. Eräs alokas unohti, mihin oli miinansa naamioinut ja kuulin inhan “räks”-äänen, kun astuin vahingossa sen sakarasytyttimen päälle. Nuo kyllä tehokasta miinakauhua herättävät jalkaväkimiinat on Ottawan sopimuksessa kielletty.
Nämä taidot ja välineet ovat nyt, uskomatonta kyllä, olleet kovassa käytössä jo kolmatta viikkoa Ukrainassa. Ilman ulkomailta saatua koulutusta ja yhä jatkuvaa asetukea mm. tehokkaiden Javelin-panssarintorjuntaohjusten muodossa diktaattori olisi jo voittanut. Tärkein ase on ukrainalaisten sitkeä maanpuolustustahto. Kunnia heille.
Vaikka vojnassa paistaisi
Katsoin ensimmäisen kerran tämän sodan aikana koiralenkillä Espanjan television uutislähetyksen (sunnuntaina 6.3.2022). Ei sanaakaan Niinistön Amerikan matkasta eikä Suomi mahtunut kartallekaan, kun tapahtumia näytettiin. Studiossa ei haastateltu asiantuntijoita, melkein koko lähetys oli koskettavaa raporttia pakenevista ukrainalaisista perheistä – enemmän aitoa kuvaa paikan päältä kuin ehkä Suomen uutisissa olen tähän asti nähnyt yhteensä. Näytettiin myös pelkoa väestönsuojissa ja pommitusten tappamaa taaperoikäistä.
Espanjassa auringonkukkaöljyn myyntiä on rajoitettu viiteen litraan per henkilö päivässä – tuonti Ukrainasta on jumissa. Pääministeri Sanchez puhui spanglishia EU:n von der Leyenin kanssa, joka kehui Espanjan uusia mahdollisuuksia edistyneenä uusiutuvan energian tuottajana. Espanjalaisetkin toimittajat joutuvat lopettamaan työnsä Venäjällä Putinin kriminalisoitua uutistyön uudella lailla. Ukrainalaisia saapuu myös Espanjaan turvaan.
Lähetyksen lopulla käytiin Melillassa Afrikan rajalla. Espanjaan tunkee jatkuvana virtana maahantulijoita henkensä kaupalla Välimeren yli, ja videolle oli tarttunut kuinka poliisit pamputtavat Eurooppaan pyrkivän verkkoaidalta maahan.
Uutisissa kerrotaan, kuinka ukrainalaismiehet auttavat perheensä evakkomatkalle ja palaavat taisteluun. Äidit vievät lapset, lemmikit ja vanhukset rajan yli ilman tietoa paluusta ja kotinsa kohtalosta.
Luin isovanhempieni kirjeitä talvisodan alkuviikoilta. Yli 82 vuotta vanhojen viestien sisältö on kuin viime päiviltä. Siteeraan muutamia ajattomia kohtia 12.12.1939 eli talvisodan 13. päivänä Summan rintaman reservissä kirjoitetusta kirjeestä (Ukrainassa on nyt sodittu 11 päivää):
“Rakkaimpani siellä kotona!
— Nyt jo vähitellen ollaan lähempänä vaikka ei vielä taistelussa. R****iltä on mennyt joku 50 000 miestä ja meiltä ehkä muutama sata (Kansallisarkiston kaatuneiden tietokannan mukaan 1 550 suomalaista kaatui välillä 30.11.-12.12.1939). — Saa nähdä, miten jatko menee, mutta hyvältä näyttää. Kansainliitto kanssa yrittää jotakin, mutta jos joku valta tai jotkut alkaisivat tosi teolla leikkiin, kun Suomi on paljastanut puna-armeijan heikkouden. Kokonaiset rykmentit ovat olleet tulessa useita päiviä menettämättä yhtään ja silti silpunneet uskomattomat määrät. Niitä ammutaan ihan läjäpäihin kun pääsevät ensin hyvin lähelle.
Ei nyt ole toiveita päästä jouluksi kotiin, vaikka se olisikin niin suuri autuus. — Järjestä kulta lapsillemme mahdollisimman hauska jouluilta ja juttele heille isistä. — Jos kaikesta huolimatta minulle jotain pahempaa sattuisi ja sitten myöhemmin koko maalle, niin koita päästä lastemme kanssa vaikkapa Ruotsiin jos se olisi jäljellä, tai vaikka siellä olisi kuka hyvänsä, mutta ei r***ä. Ei lapsia ja sinua, te olette niin jaloja, uhrata r***ille ja jos tänne jäisitte, sitä se melkein olisi. Sinä kyllä pärjäisit Ruotsissakin. Tämän sanon, en epäröiden meidän mahdollisuuksia, mutta varauksena kaiken varalta.
—
Kirjeesi sai kyyneleet silmiini — kaikkein enemmän miellyttää ja vavahduttaa lapsia koskevat asiat ja se, että meidän kaikkien puolesta rukoillaan ylhäisen isän avustusta ja kyllä hän on sen tosiaan kuullut.
—
Pommituksen ajaksi siirrymme maan alle ja sitten laulavat lopuksi kaikki aseemme sitä pirullista kuoleman lauluaan ja tekevät röykkiöitä noista maailmanlopun karvanaamoista ja heittiöistä, joista monet jos ei suuri osa ajetaan pakosta kuoleman kitaan, kuten eilispäivänäkin pataljoonia ihan viimeiseen mieheen.
—
Oletko saanut edelleen firmasta palkkani? Mitä joulurahasta tulee, ehkei nyt mitään…
—
Älä hermostu, vaikka ilmoitetaan joitakin paikkakuntia annetuiksi. Se on vain asian eduksi loppujen lopuksi.
—
Monen monta suukkoa ja hyvää yötä toivottaen teille kaikille rakkailleni. Teidän isinne”.
Wikipedian mukaan kaksi päivää kirjeen kirjoittamisen jälkeen pohjoisempana puna-armeijan 44. divisioona sai käskyn hyökätä Suomussalmelle, tavoitteena katkaista Suomi kahteen osaan. Divisioona koostui Kiovan länsipuolella olevan Zitomirin ukrainalaisista. Matkalla pohjoiseen 69 sotilasta karkasi junista – kuulemma ilmeni haluttomuutta sotia suomalaisia vastaan. Pimeässä ja pakkasessa ukrainalaiset näyttivät samoilta piippalakeilta kuin muutkin, ja divisioona tuhottiin vuoden vaihteessa Raatteen tielle.
Sodan kurjuutta riitti monta vuotta, ja vielä tänäänkin tätini, myöhempi sotaorpo, muisteli Whatsappissa öisiä pommisuojaan menoja Porin Puistokulmassa. Sodasta Suomi lopulta selvisi – yksi merkittävä tekijä oli silloisen presidentti Rytin kesällä 1944 tekemä henkilökohtainen sopimus akuutin aseavun toimittamisesta Saksasta. Tärkeässä roolissa torjuntavoitossa olivat uudet ihmeaseet – jokamiehen panssarinyrkit.
Historiaa Bundestagissa
Sunnuntaina 1.3.2022 puoliltapäivin huomasin kuuntelevani maailmanhistoriaa. Koiralenkille ei nyt riittänyt yhtään MPKK:n asiantuntijaa analysoimaan Ukrainan tilannetta Mika Aaltolan seuraksi, joten avasin kuulokkeisiin Saksan liittopäivien täysistunnon YLE Areenasta.
Kiitän koulusaksaa ja kesääni Düsseldorfissa paperikoneen rullamiehenä siitä, että kun solmiokaulainen saksalainen puhuu, niin se kuulostaa siltä, kuin joku asettelisi rauhallisesti kirkasvärisiä Lego-palikoita ohjeen mukaan paikoilleen. Ei jää asia epäselväksi vaikka täyttää samalla kakkapussia.
Ensin edustajat taputtivat minuutin joka virkkeelle, mutta kun Scholz muistutti, että “vanhempamme ja isovanhempamme muistavat, millaista sota oli” oli yleisö hiiren hiljaa. Höristin korviani, kun Bundestagin salissa luvattiin sata miljardia euroa puolustusbudjettiin, joka nostettaisiin yli Trumpinkin mafiosomaisesti peräämän kahden prosentin NATO-vaatimuksen. Jos jakaisin sijoitusneuvoja, nyt kannattaisi satsata aseteknologiafirmoihin.
Saksa ja Eurooppa ottaisivat turvallisuutensa omiin käsiinsä, samalla kun Vippe merkkasi hiihtolomaviikon poissaolon jälkeen omaa reviiriään. Tajusin kuulleeni juuri historian lehden kääntyneen. Saksa oli saattanut loppuun sen pontevan katumustyön, jonka aiheutti Hitler – ja josta sen nyt päästi Putler.
—
Bundestagin rakennus on nähnyt paljon. Päivälleen 89 vuotta aikaisemmin, 27.2.1933 talo paloi kyseenalaisessa tuhopoltossa, jonka johdosta Hitler saattoi alkaa pidättää kommunisteja (bolshevikit mokomathan menivät Ukrainankin luomaan ja Suomen siinä sivussa). Tuhopoltosta syytetty henkilö menetti päänsä giljotiinissa. Hänen tapauksensa käsiteltiin vielä monta kertaa oikeudessa, kunnes vuonna 2008 hänet varmasti suureksi ilokseen armahdettiin kokonaan.
Sota-aikana rakennus toimi sairaalana ja AEG valmisti siellä radiokomponentteja. Kuuluisassa Iwo Jima -henkisessä kuvassa puna-armeijan sotilas nostaa Neuvostoliiton lipun Reichstagin raunioille keväällä 1945. Neuvostoliiton suurvalta-asema oli luotu – ja sen vuoksi tuhansia nuoria venäläisiä on vielä tänäkin viikonloppuna kuollut. Kuvasuurennoksesta on nähty sotilaan haalineen sotasaaliiksi useita rannekelloja.
Kesällä 1990 olin Saksassa kesätöissä. Muuri oli murtunut edellistalvena, Neuvostoliiton haamu ajettu kuin Sauron maanrakoon, ja kuvasin rampana kököttävän hylätyn Reichstagin. Samana syksynä 3.10.1990 rakennuksen luona juhlittiin Saksojen yhdistymistä.
Rakennus restauroitiin ja nykyään siellä kokoontuu siis Bundestag eli Saksan liittopäivät. Syyskuussa 2015 olin työmatkalla Berliinissä – ja Bundestag valmistautui Saksojen yhdistymisen 25-vuotisjuhliin. Jos olisin tiennyt ostaa lipun etukäteen, olisin päässyt taloon tutustumaan, mutta se jäi nyt seuraavaan kertaan. Bis zum nächsten Mal!
(kuvat minä ja Wikimedia Commons)
Sosialistista epärealismia eli fail fast tohtori Zivagon tapaan
Työpaikan lukupiirimme kevään 2020 kolmas teos oli tuhti annos venäläistä, tai oikeammin neuvostoliittolaista klassikkoa. Luimme Boris Pasternakin kirjoittaman Tohtori Zivagon. Kirja on saanut 1950-luvulla ilmestyttyään Nobelin kirjallisuuspalkinnon ja siitä tehty menestyselokuva on palkittu peräti kuudella Oscarilla. Täysin ei voi välttyä ajatukselta poliittistenkin vaikuttimien osuudesta palkitsemiseen – kirjan ilmestymisaika osui kylmän sodan alkupuolelle, eikä siinä erityisemmin ihannoida neuvostovaltion syntyvaiheita.
Zivagoa voi varmasti luonnehtia yleiskäsitteellä “venäläinen klassikko” vaikkei olisi ensimmäistäkään lukenut – olen kyllä aloittanut lukioaikana Sotaa ja rauhaa. Teos on verrattain paksu ja lukemamme laitos vieläpä varsin pientä kirjasinkokoa. Koronakevään aiheuttama arjen myllerrys vaikutti myös siihen, että ansiokkaasta lukupiiriryhmästämme tämän klassikon nielaisi vain puolet. Tarinassa alkaa tapahtua vasta n. 150 sivun jälkeen.
Kuten klassikolle kuuluu, Zivagon tarina on ajallisesti ja paikallisesti laaja. Henkilögallerialla miehittäisi keskikokoisen siperialaiskylän, semminkin kun kaikilla henkilöillä on 3-5 nimeä eri variaatioineen. Päähenkilöitä on kuitenkin hallittava lukumäärä. Tohtori Zivago itse, hänen vaimonsa Tonja ja intohimonsa kohde Lara sekä tämän vallankumoussankarimies Pasa, sekä oligarkin perihahmo, maailmanhistorian pyörteitä edukseen veivaava juristi Komarovski ja muutamia muita.
Kirjassa on kaksi kerrosta. Se on ensinnäkin laaja kuvaus Venäjän vallankumouksen levottomista vuosista ja kommunistisen jättiläisen alkutaipaleesta, kerrottuna venäläisen sivistyneistön – lääkärin koulutuksen saaneen Juri Zivagon ja hänen säätyläistuttujensa näkökulmasta. Historianluennosta tulee tarina, kun päähenkilöt ajetaan evakkoon ja sotaseikkailuihin eri puolille Siperiaa. Heidän ihmeelliset kohtaamisensa ja eronsa nivoutuvat historian taitekohtiin. Tohtori Zivago riutuu toivottoman kaukorakkautensa piinaamana. Tämä kaipuu yllyttää kirjailijan maalailemaan sielun- ja luonnonmaisemia niin yltäkylläisen lyyrisesti, että sateenkaarestakin meinaavat värit loppua.
Kirjan parhaita puolia ovat lukuisat sivuhahmot ja heidän monipuolisen traagiset seikkailunsa ja kohtalonsa tuona mullistusten aikana, jolloin tsaarin Venäjä luhistui ja muovautui väkivaltaisesti rutisten miljoonille ihmishengille kohtalokkaaksi yhteiskunnalliseksi kokeiluksi. Näiden vallankumouksen jälkeisten vuosien käsittely proosan muodossa, vaikka niinkin taiteellisin vapauksin kuin tässä tarinassa, tulee varmasti aktivoimaan itseäni perehtymään paremmin tuohon Suomellekin merkittävään ja läheiseen ajanjaksoon.
Tässä tarinassa kaikki ihmiset sekä yksilöinä että yhteiskuntana onnistuvat joka kerta tekemään oikean sijasta väärän päätöksen. Kyseessä on oikein fail fast -ideologinen ilotulitus. Epäterve tsaarin ajan yhteiskunta syöksyy tahattomien virheiden kautta hirvittävään ihmiskokeeseen.
Vallankumouksen menoa seuratessa voi siunailla sitä onnea, että Suomi onnistui omatoimisesti irtautumaan Venäjän otteesta – tosin itsenäisyyttämme on sittemmin puolustettu myös väittämällä Leninin antaneen sen meille lahjana, jota ei sovi ottaa pois väkisinkään. Zivagon ajan meno tuntuu jatkuvan nyky-Venäjälläkin.
Itselleni tuli mullistusten tuuppimasta, epäonnisesta tohtorista mieleen toinen lääkäri – Mika Waltarin joitakin vuosia aiemmin kuvaama Sinuhe, jonka epäonninen lääpähdys Neferneferiin suistaa mieron tielle aatteelliseen sisällissotaan päätyvässä muinaisessa Egyptissä. Lukupiirissä totesimmekin, että yksi Sinuhe vastaa kymmentä Zivagoa tarinan toimivuudessa.
Joku voi kuitenkin pitää saavutuksena sitäkin, että tohtori onnistuu puoskaroinnin ja runoilun ohessa jatkamaan sukua peräti kolmen naisen kanssa joutumatta kenenkään kanssa riitoihin – suuri maa, suuret toleranssit, kuten sananlasku kuuluu.
Vaikka sekin vähä, mitä luulin tietäväni Zivagon tarinasta, osoittautui harhaksi, on tämä venäläinen klassikko kuitenkin osa alitajuntaista sielunmaisemaamme. Kerran nukahdin kirja naamallani päiväunille, ja kun havahduin soi päässäni ikivihreän asemaan noussut “Laran teema” Zivago-elokuvasta – olin pitkään tuloksetta miettinyt, miten se menikään, ja sieltä mielen sopukoista se pullahti unessa esiin.
Kirja oli hämmentävä kokemus. Päähenkilöiden toikkarointia ympäri laajaa lumista aroa yllättävine kohtaamisineen ja epäloogisine ratkaisuineen voisi luonnehtia sosialistiseksi epärealismiksi. Ylitsepursuavat luonnon ja ihmisluonnon kuvailut kielivät kirjoittajan runoilijataustasta (Zivago on hänen ainoa romaaninsa), ja toisinaan tökerön suomen kielen täytyy johtua myös käännöksen laadusta. Ehkä onkin niin, että tarina, jossa massiiviset historian käänteet ja lukemattomat epäloogiset ja traagiset ihmiskohtalot vyöryvät päälle lailla punakoneen, suistaa aivot arkisilta raiteiltaan, avaa tien alitajuntaan ja yllättäviin uusiin mielleyhtymiin. Näinkö lyyrikko Pasternak nyrjäyttää lukijansa slaavilaisella logiikalla?
Klassikon arvosta kertoo myös se yhteinen hämmennyksen, huvittuneisuuden ja innon tunne, jolla lukupiirissä kirjaa ällistelimme etäyhteyden kautta koronaeristyneinä. Zivago ei nouse piirimme aiemman klassikon Peltirummun tasolle – joka sekin piti sisällään maailmanmyllerrystä ja kansallissosialistista epärealismia – mutta jos haluat lukea venäläisen klassikon, niin näine varoituksen sanoineni voin suositella sukellusta tohtori Zivagon ja Äiti Venäjän helmaan!
Laran teema ja ote elokuvasta. Kohtaus on hyvin tunnistettavissa kirjasta.
Nämä veijarit ovat luoneet monelle mullistukselle puitteet, mutta miten heidän käy televisiovisailussa? Joutuuko kukaan lähtemään studiosta tyhjin käsin? Tiesitkö, että suosittu Python-ohjelmointikeli on saanut nimensä tämän sketsiryhmän mukaan?
Pilvipalvelut jyrää meitin
Työpaikan lukupiirissä oli vuorossa Matti Röngän kirja “Yyteet”. Oli poikkeuksellisen vastenmielistä tarttua opukseen, jonka nimi tuo mieleen monia piinallisia mutta ikimuistoisia päiviä ja öitä uusmedian, eLearningin, startupien, konsernien, johtoryhmien – ja yt-neuvottelujenkin täyttämältä työuraltani. Olen kokenut yyteet, tuon organisaatioeläimen vastineen kuppaukselle ja devalvaatiolle, molemmilla puolilla pöytää. Olen joutunut irtisanomaan ihmisiä ja tullut irtisanotuksi, eikä niiden muistojen pölyttäminen kirjan muodossa olisi näin alkavan syyspimeyden edellä houkutellut. Jos kuitenkin jotain chick litiä.
Toisin kävi, hotkaisin kirjan melkein kerralla syyslomalennolla Reykjavikiin. Välillä hörähtelin ja hetkittäin silmiäkin kuumotti. Matti Rönkä on dokumentoinut minunkin elämäni tähän vuosituhannen vaihteen jälkiteollisen sisätyöläisen lähes kliseenomaiset arkirutiinit sisältävään teokseen.
Kirjan jujuna on Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan henkilöhahmojen käyttäminen hieman nuhjuisen ja vähemmän mediaseksikkään IT-firman henkilöstön kuvaamiseen. Linnan hahmot on lainattu nimiään, luonteenpiirteitään ja taipumuksiaan myöten. Rahikainen on myyntitykki ja Lammio toimitusjohtaja. Rokka ja Susi eli Rocca ja Suzy ovat tehokas koodaajanaispari. Vanhalan ja Honkajoen huumorin Rönkä on saanut hauskasti siirrettyä konsernirakenteen eriöpoteroihin.
Mistään startupista ei nyt kuitenkaan puhuta. Linnan hahmoihin tutustutaan varusmiesikäisinä, mutta Röngän poppoo on selvästi aloittanut Suomen 1995 MM-jääkiekkovoiton avaamalla nousukaudella ja sittemmin keski-ikäistynyt nokialainen korvallaan. Noviiseimmat toilailut uupuvat tarinasta, mutta Linnan hahmot löytyisivät kyllä joka teknologia-aallon parikymppisten vanguardistienkin joukosta.
Microsoftin ja Googlen kaltaiset teknologiajätit muodostavat globaalin uhkan tälle miesjakoira-taustaiselle umpisuomalaiselle ja suomalaisen tasa-arvoiselle nörttiporukalle, jolle vain muutos on pysyvää mutta sitä vastustetaan viimeiseen asti. Paikallisuus, asiakastuntemus ja “luomu-ICT” voivat vielä pelastaa aika sisaruskullat.
Minä-kertoja on itse Koskela, suomalaisen 1900-luvun johtamis- ja mieskulttuurin ehdoton alfauros ja Ellun kana. Niin leppoisa ja “ennenkin ollut”, henkisyyteenkin taipuva tiiminvetäjä tämä kehitysjohtaja Koskela on, että hänen kokemuksiinsa ja näkemyksiinsä on helppo samaistua. On myös mukava lukea vaihteeksi miehen kirjoittamasta miespäähenkilöstä, jonka perhe-elämä on kunnossa, joka ei kärsi dekkarietsivien ammattitaudeista ja on kaikin puolin mukiinmenevä ihminen. Ei kuulosta suuren draaman aineksilta, mutta yyteiden uhan keskellä tavallinen serminhajuinen arki onkin se paras asia.
Itse yyteitä, yhteistoimintaneuvotteluita irtisanomistarkoituksessa, kirjassa ei oikeastaan käsitelläkään kovin tarkasti. Yyteet ovat se häiriö, joka mahdollistaa tarinan kaaren ja nykyaikaisen työelämän hellyyttävienkin hölmöyksien kuvaamisen monipuolisen henkilögallerian kautta.
Matti Rönkä on siirtänyt monia Tuntemattoman sotilaan kohtauksia loisteputkien kelmeään hohteeseen. Tuttu kolmikko suorittaa “kovennettua”, Rocca teurastaa tehokkaasti palvelulupausta uhkaavan bugilauman, ja Koskela riehuu kesäjuhlilla synergiaetujen virvatulen lumossa fuusioituneiden yritysten johtoryhmäläisten joukossa. Hauska yksityiskohta on Rokan metsämansikkaheinänkorren päivittäminen Domino-keksiksi.
Yyteet-teema olisi kyllä mahdollistanut myös klassikkoteoksen ankeimman kohtauksen, omien teloituksen, versioinnin irtisanomisilmoituksen antamistilanteeksi, mutta ehkä parempi näin.
Osaan Tuntemattoman jokseenkin ulkoa ja pidän tällaisista metatasovitseistä, mutta kaikki eivät ehkä ole yhtä tuttuja Linnan klassikon kanssa. Tämä riippuvuus voi olla tarinalle ongelma, jos lukija ei ymmärrä vaikka Riitta Ojan ja Kari Luodon taustoja.
Matti Röngän hieman anttituurimaisella tyylillä Linnaa parodioiva nykytyöelämän pysäytyskuva osui minulla niin kattavasti omakohtaisiin muistoihin, että annan kirjalle tuomion “hyvä” tuolla kriteereistä parhaalla eli mutulla.
P.S.1: Samaa aihepiiriä käsittelee juttu “Tuntematon saneeraaja” IT-kuplan jälkimainingeissa vuonna 2002.
P.S.2: Kirjoitin pari vuotta sitten myös Tuntemattoman sotilaan lukukokemuksesta.
Pahkasika lentää yhä
Maailma muuttuu, mutta Pahkasika lentää yhä. Piti kaivaa esiin 30 vuoden takainen lukiotutkielmani “Yhdysvaltain ilmavoimat ja nykyaikainen ilmasota”, kun tätä läntistä maailmaa jo meidän lapsuudessamme turvannutta rauhankonetta esiteltiin tuoreessa Reserviläinen-lehdessä. Fairchild Republic Thunderbolt A II:n tärkeimmät ominaisuudet ja niitä kuvaavat lentävät lauseet kun eivät ole kolmessa vuosikymmenessä vanhentuneet.
Tutkielmani konseptipapereille käsinkirjoitetun originaalin näpyttelin “Tasavallan tietokone” Commodore 64:n tekstinkäsittelyohjelmaan ja tulostin matriisiprintterillä. Internetiä tai skannereita ei ollut, joten lukuisat lentokoneet piti piirtää käsin tulosteisiin. Lähin valokopiokone oli Munkkivuoren TriVox-kodinelektroniikkakaupassa ja kopiot taisivat maksaa jotain markan/A4.
Aika hienoista lentsikoista ja hyvästä lähdeluettelosta huolimatta parhaan tutkielman stipendi meni luokkakaverilleni, jonka elokuvahirviöitä käsittelevän työn dokumentaatio huipentui videokasettiin, johon oli koostettu klassisten horrorleffojen monstereita – aikamoinen suoritus myös ennen internetiä kun oli vain TV1 ja TV2 sekä HTV-kaapelikanava Sky Channelin Deadly Ernest Horror Show perjantai-iltaisin.
Videonauhurihan oli vasta hiljan keksitty ja Texasin moottorisahamurhaajaan kiteytyi tuon paholaisen vempeleen järjestäytyneelle yhteiskunnalle muodostama uhka.
Alkuperäinen työni on jossain Commodore 1541 -levyaseman lerpulla mutta printattu versio siis edelleen luettavissa. Se on nyt kuitenkin skannattava pilveen ollakseen luettavissa myös tulevaisuudessa.
Punakoneet sortuvat mutta Pahkasika on yhä ilmassa (ja hyllyssä)!
Matti ja Maija Mehiläisen historia
Luin norjalaisen Maja Lunden kirjan Mehiläisten historia (2015, 431 s) työpaikkamme lukupiiriä varten. Tässä jutussa on sen verran spoilereita, että jos et ole vielä lukenut kirjaa, lue se ensin. Itse pidin kirjasta – se herätti paljon ajatuksia, oli sujuvaa tekstiä, sisälsi mukavasti sekä historiaa että tieteistarinan aineksia ja kiinnitti huomiota mehiläisten oikeastikin todettuun vähenemiseen, mistä en ollut tietoinen.
Kirjoitin blogijutun syyslomalla Torontossa luettuani kirjan loppuun lennolla. Kävi ilmi, että kirjan aihe ei ollut täysin tuulesta temmattu. Kuva Whole Foods -ekoruokakaupasta.
Mehiläisten historia on kolmen eri aikakauden rinnakkaisten ihmiskohtaloiden kautta kerrottu tarina ekokatastrofista.
Vanhimmassa tarinassa ollaan 1800-luvun edistyksen kaudella. Musertavan häpeän tunteen runtelema tiedemiehenalku William Savage joutuu tinkimään korkeista tavoitteistaan lihan heikkouden ja talouden lainalaisuuksien vuoksi. Pyrkimys olla maailman paras ja ensimmäinen tieteenalallaan mehiläisten tutkimuksessa polttaa hänet karrelle. Hän ei saa tietää pelastavansa lopulta ehkä koko ihmiskunnan.
Toisessa, nykyaikaan sijoittuvassa tarinassa ollaan maailmanhistorian käännekohdassa. Perinteiset arvot ja roolit ovat murtumassa eikä sukupolvien työlle löydy jatkajaa. Hyönteiset, nuo luontoäidin piikikkäät pikku parittajat alkavat kuolla sankoin joukoin. Pulaan joutuu sukupolvien pituisen mehiläistarhaajaketjun peränpitäjä, keski-iän kriisin rasittama George, jonka poika ei halua tehdä rehellistä työtä vaan haihattelee opintiellä.
Kolmas tarina tapahtuu vuosisataa myöhemmin Kiinassa. Ihmiskunta on taantunut globaaliksi kehitysmaailmaksi, jossa eletään köyhyysrajalla kädestä suuhun, ilman mielikuvitusta ja sivistyksen haikua. Keinosiementäjä Taon poika loukkaantuu salaperäisesti ja joutuu Kiinan hallituksen salaisiin kansioihin. Onko hän kenties uusi Messias?
Näiden tarinoiden kautta käsitellään kirjan pääteemoja, jotka ovat vanhemmuus, häpeä, ihmiskunnan kehitys ja miehen ja naisen suhteet.
Kukat ja mehiläiset ovat aina symboloineet ihmisen lisääntymisviettiä, joka tässäkin tarinassa on saattanut päähenkilöt vanhemmuuden vastuuseen hormonien peitottua järjen hivenen. Aikakaudesta riippumatta perheen esikoispojan kohtalo painaa päähenkilöitä. Miten varmistaa oma kuolemattomuutensa, eli tehdä ihmisen pojasta yhteiskuntakelpoinen, muottiaankin parempi kopio? Miten jatkaa mielekästä perhe-elämää kun tuo perimmäinen lisääntymisen tarkoitus on täytetty? Samanlaisia paineita ei ole parviälyn ohjaamilla mehiläisillä, jotka pyyteettömästi hoitavat yhteisiä jälkeläisiä tasaveroisiksi yhteisön jäseniksi.
Mehiläisten historiassa seurataan ihmiskunnan kehitystä. Patriarkaalisesta uskomusyhteiskunnasta siirrytään tutkimuksen, oppimisen ja kilvoittelun kautta tehokkaaseen teollistuneeseen maailmaan. Nyt elämme aikaa, jolloin ihmiskunnan kumulatiivinen viisaus ja avarakatseisuus jyräävät tavallisen yksilön sietokyvyn. Niin viisaaksi ei ihminen silti ehdi kehittyä, että kykenisi ennakoimaan hektisen kehityksen tuhoisia sivuvaikutuksia. Jatkuva kasvu ja osaoptimointi, geenimanipulaatio ja globaali toiminta suistavat epävakaan järjestelmän sijoiltaan. Kaaosteorian perhosen siiven lyönnin korvaa mehiläisen siiven lyönnin puuttuminen.
Ensimmäisenä aamuna kirjan luettuani törmäsin aiheeseen torontolaisen muuntajakaapin kyljessä.
Ihmiskunnan kehityksen moottorina toimii institutionaalinen häpeä. Sen tunnetta voimistaen uskonnot, koulujärjestelmä ja hierarkiset vallankäyttäjät ovat pyrkineet painamaan ihmisen luontaisia viettejä piiloon järjestäytyneen yhteiskunnan luomiseksi, kuin mehiläispesän kopioksi. Häpeän pelossa ihminen on oppinut muuttamaan käytöstään toisten mieliksi ja motivoitunut tavoittelemaan luonnottoman tuntuisia saavutuksia. Vasta viime vuosina olemme länsimaissa saapuneet tienhaaraan, jossa lähes kaikki häpeäpohjaiset yhteiskunnalliset normit ja roolit on kyseenalaistettu. Tästä syntynyt jännite eri kulttuuripiirien välillä oireilee uskonnollissävytteisenä ja valtiollisena väkivaltana. Mehiläisten historian kirjoittaja antaa miehisen häpeän toimia kehityksen syynä ja vauhdittajana.
Laulajaveljekset Matin ja Tepon mukaan kaiken takana on nainen. Niin on tässäkin kirjassa. Mehiläisillä on kuningattarensa. 1800-luvun Williamin innovaatioinnon sytyttää hänen hulttiopoikansa mutta äitinsä ajamana, ja aivotyön tekee hänen puolestaan fiksu tyttärensä, joka ei myöhemminkään miehelään harhaudu.
2000-luvun itsepäisen persujenkki Georgen vaimo yrittää tietämättäänkin pelastaa lapsensa käymästä teit’ isäin astumaan ekokatastrofin kitaan. Ihmissuhdevammaisen Georgen yritys anoa kriisiapua fiksulta lainavirkailijalta melkein kariutuu tämän ulkoisten avujen muodostamiin verenkiertohäiriöihin.
Tulevaisuuden (kiinalainen) mies on muuttunut lattiarätin ja ikeajakkaran kumulatiivisen karisman ja aloitekyvyn risteytykseksi, kenties saman kemiallisen kastraation kohteena joka on voinut hävittää mehiläisetkin. Kiinan johtaja on nainen, jonka sinnikäs Tao haastaa todellisen tiikeriäidin voimin. Tao päätyy uudeksi jumalanäidiksi.
Elämämme (läntisessä maailmassa) on muuttunut fyysisestä tekemisestä sosiaalisissa verkoissa tapahtuvaksi vuorovaikutukseksi, jossa pelataan merkityksillä, tunteilla ja tulkinnoilla. Kirjailijan mielestä miehen osa on ilmeisesti vajota mehiläisyhteisön mallin mukaisesti jonkinlaiseksi koodaajakuhnuriksi – taannoin Nordic Business Forumissa Twitterin entinen toimitusjohtaja kaipasi Piilaaksoon enemmän naisia. Tässähän Suomi on Linda Liukkaan Rails Girls -hankkeella kunnostautunutkin. Koodaajakuhnurit siirtyvät vähitellen toteuttamaan tarpeitaan virtuaalimaailmoihin ja pysyvät poissa sotkemasta uutta maailmanjärjestystä.
USAn tämänsyksyiset presidentinvaalit ovat tämän kehityksen huippu. Vaaleissa kamppailevat maailman mehiläispesän hallinnasta menneisyyden edustajana miehen irvikuva ja tulevaisuuden tunteeton, ylirationaalinen naishahmo. Mies on tunteellinen, viettiensä orjuuttama tuhoisa härö ja heikompi astia, nainen taas rationaalinen ja rakentava toimija.
Kohti tasa-arvoa ja sen yli torontolaisessa kaupassa
Mehiläisten historiaa on mielenkiintoista verrata vuosi sitten lukemaani, suosikkikirjailijani Neal Stephensonin “Seveneves“-scifi-tarinaan. Siinä ihmiskunnalla on kaksi vuotta aikaa pelastaa mahdollisimman paljon ihmisiä eräänlaiseen Arkkiin maata kiertävälle radalle. Lopulta vain seitsemän naista selviää Maan kiertoradalle kaapatun asteroidin kylkeen ankkuroituvan ISS-aseman rippeiden kyydissä. Geeniteknologian avulla he voivat käynnistää ihmislajin uuden kehitysvaiheen (seveneves = seitsemän Eevaa). Teos oli Bill Gatesinkin lukusuosituslistalla kesällä 2016.
Molemmissa kirjoissa teemoina ovat nykyisen elämänmuodon dramaattinen muutos, yksilön merkityksen katoaminen ja tarve olla valmis uhrautumaan yhteisön hyväksi, sekä naisten roolin korostuminen. Jos emme opi toimimaan niin ihmis- kuin kansainvälisissä suhteissa yhteiseksi hyväksi, tärvelemme oman mehiläispesämme.
Linkkejä lisätietoon
- Honey bee research association www.coloss.org ja siellä What we do -välilehti aiheesta mehiläiskantojen katoaminen
- CCD (Colony Collapse Disorder)-käsite Wikipediassa
- Bill Gatesin kirjabloggaus Seveneves-kirjasta
- Neal Stephensonin tuotannosta suosittelen erityisesti Snow Crashia (1992) joka kuvaa hienosti nyt alkavaa virtuaalitodellisuuden aikakautta, ja Cryptonomiconia (1999), jossa sotahistoria, tiedon salaus ja Bitcoinin idea esitellään geokätköhenkisenä seikkailutarinana 1940- ja 1990-luvuilla vaihdellen.
- Beyoncé esittää Mehiläiskuningattaren marssin
Puolustusvoimien aikakone kaatui – ja nousi
Elämme kiihkeästi verkottuvassa maailmassa, jossa ihmisten lisäksi koneet ja ohjelmat alkavat viestiä keskenään omatoimisesti. Vasta murto-osa luomastamme tiedosta on digitoitu ja siitä murto-osa on rakenteistettu koneen ymmärtämään muotoon. Rakenteinen, koneluettava tieto on koneoppimisen ruokaa. Tietoa voidaan rakenteistaa ihmisen toimesta, mutta myös automaattisesti, tuloksena semanttinen internet.
Viime vuosina tietokoneet (ei vain supertietokoneet vaan meidän jokaisen puhelimemme) ovat saaneet näkö-, kuulo- ja liikeaistin sekä paikkatietoisuuden. Pilvipalveluihin kertyy joka hetki mediaa, joka on jo joko automaattisesti luokiteltu, tai on nopeasti algoritmien käsiteltävissä. Tuntuu siltä, että Terminator-elokuvan Skynet todella kohta herää henkiin – jos ei jo ole sitä tehnyt ja pysyy viisaasti piilossa.
Puhelimen “Goggles”-app tunnisti itsekseen heti kuvanoton jälkeen kuvassa näkyvät taideteokset ja niiden tekijän. Tunnetko sinä?
Nyt onkin hyvä hetki julkaista uudelleen ihka ensimmäinen blogijuttuni muutaman vuoden takaa ja hieman täydentää sitä. Tässä alkuperäisteksti:
“Eilen, 25.4.2013 Puolustusvoimat avasi valtavan kuva-arkistonsa internetin kautta kaiken kansan käytettäväksi. Kyseessä on avoimen datan hengessä toteutettu merkittävä kulttuuriteko, jolla on aiheesta johtuen monille myös suuri inhimillinen merkitys.
www.sa-kuva.fi joutui ystävällismielisen palvelunestohyökkäyksen kohteeksi ja tukkeutui saman tien. Voi kuulla, kuinka palvelimet ovat huutaneet “ne jyrää meitin!” Ripeällä vastaiskulla sivusto saatiin kuitenkin jo seuraavaksi päiväksi jaloilleen.
SA-kuva-arkiston käyttöliittymä (päivämäärä on satunnaisesti valittu)
Muutama vuosi sitten etsin kuva-arkistosta Sörnäisissä kuvia isoisäni kaatumispäivältä. Kuvia koskeva metadata eli sodanaikaiset kuvaselostukset on arkistoitu kymmeniin mappeihin aika- ja maantieteelliseen järjestykseen. Jokaisella kuvalla on juokseva numero, jonka perusteella siitä löytyy mikrofilmi. Neljän tunnin työn tuloksena löysin muutamia kuvia, jotka sain rompulle skannattuna postitse parin viikon päästä.
Tänä aamuna kirjoitin saman päivämäärän kuva-arkiston hakukriteeriksi. Kymmenessä sekunnissa sain eteeni aiemmin löytämäni kuvat ja paljon muita.
Arkiston ja kuvaselostusten digitalisointi päivitti hakutekniikkaa 70 vuotta, nopeutti tiedon haun tunneista silmänräpäykseen ja vapautti arkistokaappeihin lukitun tiedon satojen tuhansien kiinnostuneiden käsiin.
Kuvat voi tallentaa itselleen ja joka kuvalla on oma URL-osoite. Niillä voi siis kuvittaa esityksiä, sukututkimuksia, upottaa digitaalisiin karttoihin tai Google Earthiin, luoda vaikka mitä.
Yhdessä muiden sähköisten arkistolähteiden, mm. digitoitujen sotapäiväkirjojen, kaatuneiden tietokannan jne kanssa kuva-arkisto muodostaa todellisen aikakoneen. Myös siinä mielessä, että tiedän minne omaa aikaani tulee vastedes menemään!” (alkup. tekstin loppu)
Näitä tietolähteitä yhdistellen onnistuin selvittämään isoisäksi epäilemäni kaatuneen, josta kuvassa näkyi vain saappaat, henkilöllisyyden. Asiassa auttoi ihmismielen kyky tunnistaa sattumalta sota-arkiston kirjahyllystä silmään pistänyt, kyseisen valokuvan ottaneen tk-kuvaajan muistelmateos, jossa kuvan taistelusta ja tilanteesta kerrottiin usealla sivulla. Kuvassa ei ollut isoisäni, mutta tälläkin kaatuneella oli useita lapsia, kuten tietokanta kertoi.
Muutama vuosi on kulunut, ja semanttisen datan hankkeessa Linked Data Finlandissa on toteutettu Sotasampo.fi-palvelu, joka yhdistää juuri nuo mainitsemani tietolähteet koneen ymmärtämällä tavalla ihmisen hyväksi. Aikakone on taas askelta kehittyneempi.
Näkymä Sotasammon aikajanasta, joka on yksi tapa navigoida sivuston linkittämien monien tietolähteiden joukossa.
Hyödyntämättä on vaikka mitä tietoa, esimerkiksi digitoitujen sotapäiväkirjojen sisältö. Edistynyt OCR-tekniikka osannee lukea usein hyvällä käsialalla pidettyä, skannattua tekstiä. Tai sotahistorian harrastajat voisi joukkoistaa lukemaan sotapäiväkirjat älypuhelimelleen, joka osaa muuttaa puhutun tekstin sähköiseksi.
Kun vaikkapa Saksan ja ties jopa joskus Venäjän vapauduttua näiden arkistot saadaan yhteensopivalla koneiden kielellä indeksoitua, aukeaa taas uusia näkökulmia menneisyyteemme.
Vastaavia inhimillistä, kulttuurista, taloudellista tai vaikka juridista hyötyä tuottavia tietolähteitä avautuu koko ajan (ks. avoindata.fi). Kaikki maailman tiedot yhtykää!
Ylläoleva kuva: Amerikkalainen parikymppinen Jared Lenos värittää SA-kuvan kuvia uskomattoman taitavasti. Lisää Jaredin töitä täällä.
Duuninaarmuja 