Tagged: Lukupiiri

Sosialistista epärealismia eli fail fast tohtori Zivagon tapaan

Työpaikan lukupiirimme kevään 2020 kolmas teos oli tuhti annos venäläistä, tai oikeammin neuvostoliittolaista klassikkoa. Luimme Boris Pasternakin kirjoittaman Tohtori Zivagon. Kirja on saanut 1950-luvulla ilmestyttyään Nobelin kirjallisuuspalkinnon ja siitä tehty menestyselokuva on palkittu peräti kuudella Oscarilla. Täysin ei voi välttyä ajatukselta poliittistenkin vaikuttimien osuudesta palkitsemiseen – kirjan ilmestymisaika osui kylmän sodan alkupuolelle, eikä siinä erityisemmin ihannoida neuvostovaltion syntyvaiheita.

Zivagoa voi varmasti luonnehtia yleiskäsitteellä “venäläinen klassikko” vaikkei olisi ensimmäistäkään lukenut – olen kyllä aloittanut lukioaikana Sotaa ja rauhaa. Teos on verrattain paksu ja lukemamme laitos vieläpä varsin pientä kirjasinkokoa. Koronakevään aiheuttama arjen myllerrys vaikutti myös siihen, että ansiokkaasta lukupiiriryhmästämme tämän klassikon nielaisi vain puolet. Tarinassa alkaa tapahtua vasta n. 150 sivun jälkeen.

zivago

Kuten klassikolle kuuluu, Zivagon tarina on ajallisesti ja paikallisesti laaja. Henkilögallerialla miehittäisi keskikokoisen siperialaiskylän, semminkin kun kaikilla henkilöillä on 3-5 nimeä eri variaatioineen. Päähenkilöitä on kuitenkin hallittava lukumäärä. Tohtori Zivago itse, hänen vaimonsa Tonja ja intohimonsa kohde Lara sekä tämän vallankumoussankarimies Pasa, sekä oligarkin perihahmo, maailmanhistorian pyörteitä edukseen veivaava juristi Komarovski ja muutamia muita.

Kirjassa on kaksi kerrosta. Se on ensinnäkin laaja kuvaus Venäjän vallankumouksen levottomista vuosista ja kommunistisen jättiläisen alkutaipaleesta, kerrottuna venäläisen sivistyneistön – lääkärin koulutuksen saaneen Juri Zivagon ja hänen säätyläistuttujensa näkökulmasta. Historianluennosta tulee tarina, kun päähenkilöt ajetaan evakkoon ja sotaseikkailuihin eri puolille Siperiaa. Heidän ihmeelliset kohtaamisensa ja eronsa nivoutuvat historian taitekohtiin. Tohtori Zivago riutuu toivottoman kaukorakkautensa piinaamana. Tämä kaipuu yllyttää kirjailijan maalailemaan sielun- ja luonnonmaisemia niin yltäkylläisen lyyrisesti, että sateenkaarestakin meinaavat värit loppua.

Kirjan parhaita puolia ovat lukuisat sivuhahmot ja heidän monipuolisen traagiset seikkailunsa ja kohtalonsa tuona mullistusten aikana, jolloin tsaarin Venäjä luhistui ja muovautui väkivaltaisesti rutisten miljoonille ihmishengille kohtalokkaaksi yhteiskunnalliseksi kokeiluksi. Näiden vallankumouksen jälkeisten vuosien käsittely proosan muodossa, vaikka niinkin taiteellisin vapauksin kuin tässä tarinassa, tulee varmasti aktivoimaan itseäni perehtymään paremmin tuohon Suomellekin merkittävään ja läheiseen ajanjaksoon.

Tässä tarinassa kaikki ihmiset sekä yksilöinä että yhteiskuntana onnistuvat joka kerta tekemään oikean sijasta väärän päätöksen. Kyseessä on oikein fail fast -ideologinen ilotulitus. Epäterve tsaarin ajan yhteiskunta syöksyy tahattomien virheiden kautta hirvittävään ihmiskokeeseen.

Vallankumouksen menoa seuratessa voi siunailla sitä onnea, että Suomi onnistui omatoimisesti irtautumaan Venäjän otteesta – tosin itsenäisyyttämme on sittemmin puolustettu myös väittämällä Leninin antaneen sen meille lahjana, jota ei sovi ottaa pois väkisinkään. Zivagon ajan meno tuntuu jatkuvan nyky-Venäjälläkin.

Itselleni tuli mullistusten tuuppimasta, epäonnisesta tohtorista mieleen toinen lääkäri – Mika Waltarin joitakin vuosia aiemmin kuvaama Sinuhe, jonka epäonninen lääpähdys Neferneferiin suistaa mieron tielle aatteelliseen sisällissotaan päätyvässä muinaisessa Egyptissä. Lukupiirissä totesimmekin, että yksi Sinuhe vastaa kymmentä Zivagoa tarinan toimivuudessa.

Joku voi kuitenkin pitää saavutuksena sitäkin, että tohtori onnistuu puoskaroinnin ja runoilun ohessa jatkamaan sukua peräti kolmen naisen kanssa joutumatta kenenkään kanssa riitoihin – suuri maa, suuret toleranssit, kuten sananlasku kuuluu.

Vaikka sekin vähä, mitä luulin tietäväni Zivagon tarinasta, osoittautui harhaksi, on tämä venäläinen klassikko kuitenkin osa alitajuntaista sielunmaisemaamme. Kerran nukahdin kirja naamallani päiväunille, ja kun havahduin soi päässäni ikivihreän asemaan noussut “Laran teema” Zivago-elokuvasta – olin pitkään tuloksetta miettinyt, miten se menikään, ja sieltä mielen sopukoista se pullahti unessa esiin.

Kirja oli hämmentävä kokemus. Päähenkilöiden toikkarointia ympäri laajaa lumista aroa yllättävine kohtaamisineen ja epäloogisine ratkaisuineen voisi luonnehtia sosialistiseksi epärealismiksi. Ylitsepursuavat luonnon ja ihmisluonnon kuvailut kielivät kirjoittajan runoilijataustasta (Zivago on hänen ainoa romaaninsa), ja toisinaan tökerön suomen kielen täytyy johtua myös käännöksen laadusta. Ehkä onkin niin, että tarina, jossa massiiviset historian käänteet ja lukemattomat epäloogiset ja traagiset ihmiskohtalot vyöryvät päälle lailla punakoneen, suistaa aivot arkisilta raiteiltaan, avaa tien alitajuntaan ja yllättäviin uusiin mielleyhtymiin. Näinkö lyyrikko Pasternak nyrjäyttää lukijansa slaavilaisella logiikalla?

Klassikon arvosta kertoo myös se yhteinen hämmennyksen, huvittuneisuuden ja innon tunne, jolla lukupiirissä kirjaa ällistelimme etäyhteyden kautta koronaeristyneinä. Zivago ei nouse piirimme aiemman klassikon Peltirummun tasolle – joka sekin piti sisällään maailmanmyllerrystä ja kansallissosialistista epärealismia – mutta jos haluat lukea venäläisen klassikon, niin näine varoituksen sanoineni voin suositella sukellusta tohtori Zivagon ja Äiti Venäjän helmaan!

Laran teema ja ote elokuvasta. Kohtaus on hyvin tunnistettavissa kirjasta.

Nämä veijarit ovat luoneet monelle mullistukselle puitteet, mutta miten heidän käy televisiovisailussa? Joutuuko kukaan lähtemään studiosta tyhjin käsin? Tiesitkö, että suosittu Python-ohjelmointikeli on saanut nimensä tämän sketsiryhmän mukaan?

Matti ja Maija Mehiläisen historia

Luin norjalaisen Maja Lunden kirjan Mehiläisten historia (2015, 431 s) työpaikkamme lukupiiriä varten. Tässä jutussa on sen verran spoilereita, että jos et ole vielä lukenut kirjaa, lue se ensin. Itse pidin kirjasta – se herätti paljon ajatuksia, oli sujuvaa tekstiä, sisälsi mukavasti sekä historiaa että tieteistarinan aineksia ja kiinnitti huomiota mehiläisten oikeastikin todettuun vähenemiseen, mistä en ollut tietoinen.

Pollinators.jpg

Kirjoitin blogijutun syyslomalla Torontossa luettuani kirjan loppuun lennolla. Kävi ilmi, että kirjan aihe ei ollut täysin tuulesta temmattu. Kuva Whole Foods -ekoruokakaupasta.

Mehiläisten historia on kolmen eri aikakauden rinnakkaisten ihmiskohtaloiden kautta kerrottu tarina ekokatastrofista.

Vanhimmassa tarinassa ollaan 1800-luvun edistyksen kaudella. Musertavan häpeän tunteen runtelema tiedemiehenalku William Savage joutuu tinkimään korkeista tavoitteistaan lihan heikkouden ja talouden lainalaisuuksien vuoksi. Pyrkimys olla maailman paras ja ensimmäinen tieteenalallaan mehiläisten tutkimuksessa polttaa hänet karrelle. Hän ei saa tietää pelastavansa lopulta ehkä koko ihmiskunnan.

Toisessa, nykyaikaan sijoittuvassa tarinassa ollaan maailmanhistorian käännekohdassa. Perinteiset arvot ja roolit ovat murtumassa eikä sukupolvien työlle löydy jatkajaa. Hyönteiset, nuo luontoäidin piikikkäät pikku parittajat alkavat kuolla sankoin joukoin. Pulaan joutuu sukupolvien pituisen mehiläistarhaajaketjun peränpitäjä, keski-iän kriisin rasittama George, jonka poika ei halua tehdä rehellistä työtä vaan haihattelee opintiellä.

Kolmas tarina tapahtuu vuosisataa myöhemmin Kiinassa. Ihmiskunta on taantunut globaaliksi kehitysmaailmaksi, jossa eletään köyhyysrajalla kädestä suuhun, ilman mielikuvitusta ja sivistyksen haikua. Keinosiementäjä Taon poika loukkaantuu salaperäisesti ja joutuu Kiinan hallituksen salaisiin kansioihin. Onko hän kenties uusi Messias?

Näiden tarinoiden kautta käsitellään kirjan pääteemoja, jotka ovat vanhemmuus, häpeä, ihmiskunnan kehitys ja miehen ja naisen suhteet.

Kukat ja mehiläiset ovat aina symboloineet ihmisen lisääntymisviettiä, joka tässäkin tarinassa on saattanut päähenkilöt vanhemmuuden vastuuseen hormonien peitottua järjen hivenen. Aikakaudesta riippumatta perheen esikoispojan kohtalo painaa päähenkilöitä. Miten varmistaa oma kuolemattomuutensa, eli tehdä ihmisen pojasta yhteiskuntakelpoinen, muottiaankin parempi kopio? Miten jatkaa mielekästä perhe-elämää kun tuo perimmäinen lisääntymisen tarkoitus on täytetty? Samanlaisia paineita ei ole parviälyn ohjaamilla mehiläisillä, jotka pyyteettömästi hoitavat yhteisiä jälkeläisiä tasaveroisiksi yhteisön jäseniksi.

Mehiläisten historiassa seurataan ihmiskunnan kehitystä. Patriarkaalisesta uskomusyhteiskunnasta siirrytään tutkimuksen, oppimisen ja kilvoittelun kautta tehokkaaseen teollistuneeseen maailmaan. Nyt elämme aikaa, jolloin ihmiskunnan kumulatiivinen viisaus ja avarakatseisuus jyräävät tavallisen yksilön sietokyvyn. Niin viisaaksi ei ihminen silti ehdi kehittyä, että kykenisi ennakoimaan hektisen kehityksen tuhoisia sivuvaikutuksia. Jatkuva kasvu ja osaoptimointi, geenimanipulaatio ja globaali toiminta suistavat epävakaan järjestelmän sijoiltaan. Kaaosteorian perhosen siiven lyönnin korvaa mehiläisen siiven lyönnin puuttuminen.

save_the_bees_muuntaja

Ensimmäisenä aamuna kirjan luettuani törmäsin aiheeseen torontolaisen muuntajakaapin kyljessä.

Ihmiskunnan kehityksen moottorina toimii institutionaalinen häpeä. Sen tunnetta voimistaen uskonnot, koulujärjestelmä ja hierarkiset vallankäyttäjät ovat pyrkineet painamaan ihmisen luontaisia viettejä piiloon järjestäytyneen yhteiskunnan luomiseksi, kuin mehiläispesän kopioksi. Häpeän pelossa ihminen on oppinut muuttamaan käytöstään toisten mieliksi ja motivoitunut tavoittelemaan luonnottoman tuntuisia saavutuksia. Vasta viime vuosina olemme länsimaissa saapuneet tienhaaraan, jossa lähes kaikki häpeäpohjaiset yhteiskunnalliset normit ja roolit on kyseenalaistettu. Tästä syntynyt jännite eri kulttuuripiirien välillä oireilee uskonnollissävytteisenä ja valtiollisena väkivaltana. Mehiläisten historian kirjoittaja antaa miehisen häpeän toimia kehityksen syynä ja vauhdittajana.

Laulajaveljekset Matin ja Tepon mukaan kaiken takana on nainen. Niin on tässäkin kirjassa. Mehiläisillä on kuningattarensa. 1800-luvun Williamin innovaatioinnon sytyttää hänen hulttiopoikansa mutta äitinsä ajamana, ja aivotyön tekee hänen puolestaan fiksu tyttärensä, joka ei myöhemminkään miehelään harhaudu.

2000-luvun itsepäisen persujenkki Georgen vaimo yrittää tietämättäänkin pelastaa lapsensa käymästä teit’ isäin astumaan ekokatastrofin kitaan. Ihmissuhdevammaisen Georgen yritys anoa kriisiapua fiksulta lainavirkailijalta melkein kariutuu tämän ulkoisten avujen muodostamiin verenkiertohäiriöihin.

Tulevaisuuden (kiinalainen) mies on muuttunut lattiarätin ja ikeajakkaran kumulatiivisen karisman ja aloitekyvyn risteytykseksi, kenties saman kemiallisen kastraation kohteena joka on voinut hävittää mehiläisetkin. Kiinan johtaja on nainen, jonka sinnikäs Tao haastaa todellisen tiikeriäidin voimin. Tao päätyy uudeksi jumalanäidiksi.

Elämämme (läntisessä maailmassa) on muuttunut fyysisestä tekemisestä sosiaalisissa verkoissa tapahtuvaksi vuorovaikutukseksi, jossa pelataan merkityksillä, tunteilla ja tulkinnoilla. Kirjailijan mielestä miehen osa on ilmeisesti vajota mehiläisyhteisön mallin mukaisesti jonkinlaiseksi koodaajakuhnuriksi – taannoin Nordic Business Forumissa Twitterin entinen toimitusjohtaja kaipasi Piilaaksoon enemmän naisia. Tässähän Suomi on Linda Liukkaan Rails Girls -hankkeella kunnostautunutkin. Koodaajakuhnurit siirtyvät vähitellen toteuttamaan tarpeitaan virtuaalimaailmoihin ja pysyvät poissa sotkemasta uutta maailmanjärjestystä.

USAn tämänsyksyiset presidentinvaalit ovat tämän kehityksen huippu. Vaaleissa kamppailevat maailman mehiläispesän hallinnasta menneisyyden edustajana miehen irvikuva ja tulevaisuuden tunteeton, ylirationaalinen naishahmo. Mies on tunteellinen, viettiensä orjuuttama tuhoisa härö ja heikompi astia, nainen taas rationaalinen ja rakentava toimija.

the_future_is_female_teepaidat

Kohti tasa-arvoa ja sen yli torontolaisessa kaupassa

Mehiläisten historiaa on mielenkiintoista verrata vuosi sitten lukemaani, suosikkikirjailijani Neal StephensoninSeveneves“-scifi-tarinaan. Siinä ihmiskunnalla on kaksi vuotta aikaa pelastaa mahdollisimman paljon ihmisiä eräänlaiseen Arkkiin maata kiertävälle radalle. Lopulta vain seitsemän naista selviää Maan kiertoradalle kaapatun asteroidin kylkeen ankkuroituvan ISS-aseman rippeiden kyydissä. Geeniteknologian avulla he voivat käynnistää ihmislajin uuden kehitysvaiheen (seveneves = seitsemän Eevaa). Teos oli Bill Gatesinkin lukusuosituslistalla kesällä 2016.

Molemmissa kirjoissa teemoina ovat nykyisen elämänmuodon dramaattinen muutos, yksilön merkityksen katoaminen ja tarve olla valmis uhrautumaan yhteisön hyväksi, sekä naisten roolin korostuminen. Jos emme opi toimimaan niin ihmis- kuin kansainvälisissä suhteissa yhteiseksi hyväksi, tärvelemme oman mehiläispesämme.

Linkkejä lisätietoon