Category: kirja-arvostelu

Sosialistista epärealismia eli fail fast tohtori Zivagon tapaan

Työpaikan lukupiirimme kevään 2020 kolmas teos oli tuhti annos venäläistä, tai oikeammin neuvostoliittolaista klassikkoa. Luimme Boris Pasternakin kirjoittaman Tohtori Zivagon. Kirja on saanut 1950-luvulla ilmestyttyään Nobelin kirjallisuuspalkinnon ja siitä tehty menestyselokuva on palkittu peräti kuudella Oscarilla. Täysin ei voi välttyä ajatukselta poliittistenkin vaikuttimien osuudesta palkitsemiseen – kirjan ilmestymisaika osui kylmän sodan alkupuolelle, eikä siinä erityisemmin ihannoida neuvostovaltion syntyvaiheita.

Zivagoa voi varmasti luonnehtia yleiskäsitteellä “venäläinen klassikko” vaikkei olisi ensimmäistäkään lukenut – olen kyllä aloittanut lukioaikana Sotaa ja rauhaa. Teos on verrattain paksu ja lukemamme laitos vieläpä varsin pientä kirjasinkokoa. Koronakevään aiheuttama arjen myllerrys vaikutti myös siihen, että ansiokkaasta lukupiiriryhmästämme tämän klassikon nielaisi vain puolet. Tarinassa alkaa tapahtua vasta n. 150 sivun jälkeen.

zivago

Kuten klassikolle kuuluu, Zivagon tarina on ajallisesti ja paikallisesti laaja. Henkilögallerialla miehittäisi keskikokoisen siperialaiskylän, semminkin kun kaikilla henkilöillä on 3-5 nimeä eri variaatioineen. Päähenkilöitä on kuitenkin hallittava lukumäärä. Tohtori Zivago itse, hänen vaimonsa Tonja ja intohimonsa kohde Lara sekä tämän vallankumoussankarimies Pasa, sekä oligarkin perihahmo, maailmanhistorian pyörteitä edukseen veivaava juristi Komarovski ja muutamia muita.

Kirjassa on kaksi kerrosta. Se on ensinnäkin laaja kuvaus Venäjän vallankumouksen levottomista vuosista ja kommunistisen jättiläisen alkutaipaleesta, kerrottuna venäläisen sivistyneistön – lääkärin koulutuksen saaneen Juri Zivagon ja hänen säätyläistuttujensa näkökulmasta. Historianluennosta tulee tarina, kun päähenkilöt ajetaan evakkoon ja sotaseikkailuihin eri puolille Siperiaa. Heidän ihmeelliset kohtaamisensa ja eronsa nivoutuvat historian taitekohtiin. Tohtori Zivago riutuu toivottoman kaukorakkautensa piinaamana. Tämä kaipuu yllyttää kirjailijan maalailemaan sielun- ja luonnonmaisemia niin yltäkylläisen lyyrisesti, että sateenkaarestakin meinaavat värit loppua.

Kirjan parhaita puolia ovat lukuisat sivuhahmot ja heidän monipuolisen traagiset seikkailunsa ja kohtalonsa tuona mullistusten aikana, jolloin tsaarin Venäjä luhistui ja muovautui väkivaltaisesti rutisten miljoonille ihmishengille kohtalokkaaksi yhteiskunnalliseksi kokeiluksi. Näiden vallankumouksen jälkeisten vuosien käsittely proosan muodossa, vaikka niinkin taiteellisin vapauksin kuin tässä tarinassa, tulee varmasti aktivoimaan itseäni perehtymään paremmin tuohon Suomellekin merkittävään ja läheiseen ajanjaksoon.

Tässä tarinassa kaikki ihmiset sekä yksilöinä että yhteiskuntana onnistuvat joka kerta tekemään oikean sijasta väärän päätöksen. Kyseessä on oikein fail fast -ideologinen ilotulitus. Epäterve tsaarin ajan yhteiskunta syöksyy tahattomien virheiden kautta hirvittävään ihmiskokeeseen.

Vallankumouksen menoa seuratessa voi siunailla sitä onnea, että Suomi onnistui omatoimisesti irtautumaan Venäjän otteesta – tosin itsenäisyyttämme on sittemmin puolustettu myös väittämällä Leninin antaneen sen meille lahjana, jota ei sovi ottaa pois väkisinkään. Zivagon ajan meno tuntuu jatkuvan nyky-Venäjälläkin.

Itselleni tuli mullistusten tuuppimasta, epäonnisesta tohtorista mieleen toinen lääkäri – Mika Waltarin joitakin vuosia aiemmin kuvaama Sinuhe, jonka epäonninen lääpähdys Neferneferiin suistaa mieron tielle aatteelliseen sisällissotaan päätyvässä muinaisessa Egyptissä. Lukupiirissä totesimmekin, että yksi Sinuhe vastaa kymmentä Zivagoa tarinan toimivuudessa.

Joku voi kuitenkin pitää saavutuksena sitäkin, että tohtori onnistuu puoskaroinnin ja runoilun ohessa jatkamaan sukua peräti kolmen naisen kanssa joutumatta kenenkään kanssa riitoihin – suuri maa, suuret toleranssit, kuten sananlasku kuuluu.

Vaikka sekin vähä, mitä luulin tietäväni Zivagon tarinasta, osoittautui harhaksi, on tämä venäläinen klassikko kuitenkin osa alitajuntaista sielunmaisemaamme. Kerran nukahdin kirja naamallani päiväunille, ja kun havahduin soi päässäni ikivihreän asemaan noussut “Laran teema” Zivago-elokuvasta – olin pitkään tuloksetta miettinyt, miten se menikään, ja sieltä mielen sopukoista se pullahti unessa esiin.

Kirja oli hämmentävä kokemus. Päähenkilöiden toikkarointia ympäri laajaa lumista aroa yllättävine kohtaamisineen ja epäloogisine ratkaisuineen voisi luonnehtia sosialistiseksi epärealismiksi. Ylitsepursuavat luonnon ja ihmisluonnon kuvailut kielivät kirjoittajan runoilijataustasta (Zivago on hänen ainoa romaaninsa), ja toisinaan tökerön suomen kielen täytyy johtua myös käännöksen laadusta. Ehkä onkin niin, että tarina, jossa massiiviset historian käänteet ja lukemattomat epäloogiset ja traagiset ihmiskohtalot vyöryvät päälle lailla punakoneen, suistaa aivot arkisilta raiteiltaan, avaa tien alitajuntaan ja yllättäviin uusiin mielleyhtymiin. Näinkö lyyrikko Pasternak nyrjäyttää lukijansa slaavilaisella logiikalla?

Klassikon arvosta kertoo myös se yhteinen hämmennyksen, huvittuneisuuden ja innon tunne, jolla lukupiirissä kirjaa ällistelimme etäyhteyden kautta koronaeristyneinä. Zivago ei nouse piirimme aiemman klassikon Peltirummun tasolle – joka sekin piti sisällään maailmanmyllerrystä ja kansallissosialistista epärealismia – mutta jos haluat lukea venäläisen klassikon, niin näine varoituksen sanoineni voin suositella sukellusta tohtori Zivagon ja Äiti Venäjän helmaan!

Laran teema ja ote elokuvasta. Kohtaus on hyvin tunnistettavissa kirjasta.

Nämä veijarit ovat luoneet monelle mullistukselle puitteet, mutta miten heidän käy televisiovisailussa? Joutuuko kukaan lähtemään studiosta tyhjin käsin? Tiesitkö, että suosittu Python-ohjelmointikeli on saanut nimensä tämän sketsiryhmän mukaan?

Pilvipalvelut jyrää meitin

Luetut_kirjat_201710_Matti_Rönkä_Yyteet

Työpaikan lukupiirissä oli vuorossa Matti Röngän kirja “Yyteet”. Oli poikkeuksellisen vastenmielistä tarttua opukseen, jonka nimi tuo mieleen monia piinallisia mutta ikimuistoisia päiviä ja öitä uusmedian, eLearningin, startupien, konsernien, johtoryhmien – ja yt-neuvottelujenkin täyttämältä työuraltani. Olen kokenut yyteet, tuon organisaatioeläimen vastineen kuppaukselle ja devalvaatiolle, molemmilla puolilla pöytää. Olen joutunut irtisanomaan ihmisiä ja tullut irtisanotuksi, eikä niiden muistojen pölyttäminen kirjan muodossa olisi näin alkavan syyspimeyden edellä houkutellut. Jos kuitenkin jotain chick litiä.

Toisin kävi, hotkaisin kirjan melkein kerralla syyslomalennolla Reykjavikiin. Välillä hörähtelin ja hetkittäin silmiäkin kuumotti. Matti Rönkä on dokumentoinut minunkin elämäni tähän vuosituhannen vaihteen jälkiteollisen sisätyöläisen lähes kliseenomaiset arkirutiinit sisältävään teokseen.

Kirjan jujuna on Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan henkilöhahmojen käyttäminen hieman nuhjuisen ja vähemmän mediaseksikkään IT-firman henkilöstön kuvaamiseen. Linnan hahmot on lainattu nimiään, luonteenpiirteitään ja taipumuksiaan myöten. Rahikainen on myyntitykki ja Lammio toimitusjohtaja. Rokka ja Susi eli Rocca ja Suzy ovat tehokas koodaajanaispari. Vanhalan ja Honkajoen huumorin Rönkä on saanut hauskasti siirrettyä konsernirakenteen eriöpoteroihin.

Mistään startupista ei nyt kuitenkaan puhuta. Linnan hahmoihin tutustutaan varusmiesikäisinä, mutta Röngän poppoo on selvästi aloittanut Suomen 1995 MM-jääkiekkovoiton avaamalla nousukaudella ja sittemmin keski-ikäistynyt nokialainen korvallaan. Noviiseimmat toilailut uupuvat tarinasta, mutta Linnan hahmot löytyisivät kyllä joka teknologia-aallon parikymppisten vanguardistienkin joukosta.

Microsoftin ja Googlen kaltaiset teknologiajätit muodostavat globaalin uhkan tälle miesjakoira-taustaiselle umpisuomalaiselle ja suomalaisen tasa-arvoiselle nörttiporukalle, jolle vain muutos on pysyvää mutta sitä vastustetaan viimeiseen asti. Paikallisuus, asiakastuntemus ja “luomu-ICT” voivat vielä pelastaa aika sisaruskullat.

Minä-kertoja on itse Koskela, suomalaisen 1900-luvun johtamis- ja mieskulttuurin ehdoton alfauros ja Ellun kana. Niin leppoisa ja “ennenkin ollut”, henkisyyteenkin taipuva tiiminvetäjä tämä kehitysjohtaja Koskela on, että hänen kokemuksiinsa ja näkemyksiinsä on helppo samaistua. On myös mukava lukea vaihteeksi miehen kirjoittamasta miespäähenkilöstä, jonka perhe-elämä on kunnossa, joka ei kärsi dekkarietsivien ammattitaudeista ja on kaikin puolin mukiinmenevä ihminen. Ei kuulosta suuren draaman aineksilta, mutta yyteiden uhan keskellä tavallinen serminhajuinen arki onkin se paras asia.

Itse yyteitä, yhteistoimintaneuvotteluita irtisanomistarkoituksessa, kirjassa ei oikeastaan käsitelläkään kovin tarkasti. Yyteet ovat se häiriö, joka mahdollistaa tarinan kaaren ja nykyaikaisen työelämän hellyyttävienkin hölmöyksien kuvaamisen monipuolisen henkilögallerian kautta.

Matti Rönkä on siirtänyt monia Tuntemattoman sotilaan kohtauksia loisteputkien kelmeään hohteeseen. Tuttu kolmikko suorittaa “kovennettua”, Rocca teurastaa tehokkaasti palvelulupausta uhkaavan bugilauman, ja Koskela riehuu kesäjuhlilla synergiaetujen virvatulen lumossa fuusioituneiden yritysten johtoryhmäläisten joukossa. Hauska yksityiskohta on Rokan metsämansikkaheinänkorren päivittäminen Domino-keksiksi.

Yyteet-teema olisi kyllä mahdollistanut myös klassikkoteoksen ankeimman kohtauksen, omien teloituksen, versioinnin irtisanomisilmoituksen antamistilanteeksi, mutta ehkä parempi näin.

Osaan Tuntemattoman jokseenkin ulkoa ja pidän tällaisista metatasovitseistä, mutta kaikki eivät ehkä ole yhtä tuttuja Linnan klassikon kanssa. Tämä riippuvuus voi olla tarinalle ongelma, jos lukija ei ymmärrä vaikka Riitta Ojan ja Kari Luodon taustoja.

Matti Röngän hieman anttituurimaisella tyylillä Linnaa parodioiva nykytyöelämän pysäytyskuva osui minulla niin kattavasti omakohtaisiin muistoihin, että annan kirjalle tuomion “hyvä” tuolla kriteereistä parhaalla eli mutulla.

P.S.1: Samaa aihepiiriä käsittelee juttu “Tuntematon saneeraaja” IT-kuplan jälkimainingeissa vuonna 2002.

P.S.2: Kirjoitin pari vuotta sitten myös Tuntemattoman sotilaan lukukokemuksesta.