Tagged: Väinö Linna

Pilvipalvelut jyrää meitin

Luetut_kirjat_201710_Matti_Rönkä_Yyteet

Työpaikan lukupiirissä oli vuorossa Matti Röngän kirja “Yyteet”. Oli poikkeuksellisen vastenmielistä tarttua opukseen, jonka nimi tuo mieleen monia piinallisia mutta ikimuistoisia päiviä ja öitä uusmedian, eLearningin, startupien, konsernien, johtoryhmien – ja yt-neuvottelujenkin täyttämältä työuraltani. Olen kokenut yyteet, tuon organisaatioeläimen vastineen kuppaukselle ja devalvaatiolle, molemmilla puolilla pöytää. Olen joutunut irtisanomaan ihmisiä ja tullut irtisanotuksi, eikä niiden muistojen pölyttäminen kirjan muodossa olisi näin alkavan syyspimeyden edellä houkutellut. Jos kuitenkin jotain chick litiä.

Toisin kävi, hotkaisin kirjan melkein kerralla syyslomalennolla Reykjavikiin. Välillä hörähtelin ja hetkittäin silmiäkin kuumotti. Matti Rönkä on dokumentoinut minunkin elämäni tähän vuosituhannen vaihteen jälkiteollisen sisätyöläisen lähes kliseenomaiset arkirutiinit sisältävään teokseen.

Kirjan jujuna on Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan henkilöhahmojen käyttäminen hieman nuhjuisen ja vähemmän mediaseksikkään IT-firman henkilöstön kuvaamiseen. Linnan hahmot on lainattu nimiään, luonteenpiirteitään ja taipumuksiaan myöten. Rahikainen on myyntitykki ja Lammio toimitusjohtaja. Rokka ja Susi eli Rocca ja Suzy ovat tehokas koodaajanaispari. Vanhalan ja Honkajoen huumorin Rönkä on saanut hauskasti siirrettyä konsernirakenteen eriöpoteroihin.

Mistään startupista ei nyt kuitenkaan puhuta. Linnan hahmoihin tutustutaan varusmiesikäisinä, mutta Röngän poppoo on selvästi aloittanut Suomen 1995 MM-jääkiekkovoiton avaamalla nousukaudella ja sittemmin keski-ikäistynyt nokialainen korvallaan. Noviiseimmat toilailut uupuvat tarinasta, mutta Linnan hahmot löytyisivät kyllä joka teknologia-aallon parikymppisten vanguardistienkin joukosta.

Microsoftin ja Googlen kaltaiset teknologiajätit muodostavat globaalin uhkan tälle miesjakoira-taustaiselle umpisuomalaiselle ja suomalaisen tasa-arvoiselle nörttiporukalle, jolle vain muutos on pysyvää mutta sitä vastustetaan viimeiseen asti. Paikallisuus, asiakastuntemus ja “luomu-ICT” voivat vielä pelastaa aika sisaruskullat.

Minä-kertoja on itse Koskela, suomalaisen 1900-luvun johtamis- ja mieskulttuurin ehdoton alfauros ja Ellun kana. Niin leppoisa ja “ennenkin ollut”, henkisyyteenkin taipuva tiiminvetäjä tämä kehitysjohtaja Koskela on, että hänen kokemuksiinsa ja näkemyksiinsä on helppo samaistua. On myös mukava lukea vaihteeksi miehen kirjoittamasta miespäähenkilöstä, jonka perhe-elämä on kunnossa, joka ei kärsi dekkarietsivien ammattitaudeista ja on kaikin puolin mukiinmenevä ihminen. Ei kuulosta suuren draaman aineksilta, mutta yyteiden uhan keskellä tavallinen serminhajuinen arki onkin se paras asia.

Itse yyteitä, yhteistoimintaneuvotteluita irtisanomistarkoituksessa, kirjassa ei oikeastaan käsitelläkään kovin tarkasti. Yyteet ovat se häiriö, joka mahdollistaa tarinan kaaren ja nykyaikaisen työelämän hellyyttävienkin hölmöyksien kuvaamisen monipuolisen henkilögallerian kautta.

Matti Rönkä on siirtänyt monia Tuntemattoman sotilaan kohtauksia loisteputkien kelmeään hohteeseen. Tuttu kolmikko suorittaa “kovennettua”, Rocca teurastaa tehokkaasti palvelulupausta uhkaavan bugilauman, ja Koskela riehuu kesäjuhlilla synergiaetujen virvatulen lumossa fuusioituneiden yritysten johtoryhmäläisten joukossa. Hauska yksityiskohta on Rokan metsämansikkaheinänkorren päivittäminen Domino-keksiksi.

Yyteet-teema olisi kyllä mahdollistanut myös klassikkoteoksen ankeimman kohtauksen, omien teloituksen, versioinnin irtisanomisilmoituksen antamistilanteeksi, mutta ehkä parempi näin.

Osaan Tuntemattoman jokseenkin ulkoa ja pidän tällaisista metatasovitseistä, mutta kaikki eivät ehkä ole yhtä tuttuja Linnan klassikon kanssa. Tämä riippuvuus voi olla tarinalle ongelma, jos lukija ei ymmärrä vaikka Riitta Ojan ja Kari Luodon taustoja.

Matti Röngän hieman anttituurimaisella tyylillä Linnaa parodioiva nykytyöelämän pysäytyskuva osui minulla niin kattavasti omakohtaisiin muistoihin, että annan kirjalle tuomion “hyvä” tuolla kriteereistä parhaalla eli mutulla.

P.S.1: Samaa aihepiiriä käsittelee juttu “Tuntematon saneeraaja” IT-kuplan jälkimainingeissa vuonna 2002.

P.S.2: Kirjoitin pari vuotta sitten myös Tuntemattoman sotilaan lukukokemuksesta.

Advertisements

Mis sie tarviit hyvvää kirjaa, täs siul o sellane

…ja kaikki tietävät, että kyse on Väinö Linnan teoksesta Tuntematon sotilas. Tyhjennetään saman tien hipsterimpien lukijoiden pajatso: olen nelikymppinen diplomi-insinööri ja reserviupseeri, joten on kysymättäkin selvää, että ihmis-, johtamis-, historia- ja kulttuurinäkemykseni rakentuu osaltaan Väinö Linnan alun perin radikaalina pidetyn klassikon ympärille. Ja niin pitäisi muidenkin katsomuksen rakentua! (tähän 😉 varmuushymiö)

Tuntematon sotilas, pehmeäkantinen versioni

Tuntematon sotilas, pehmeäkantinen versioni

(…jaa, etkö muistakaan tarinaa ulkoa? Voit kerrata perusteet vaikka Wikipediasta. Kyseessä on siis suomalaisen sotilaan “Hobitti – sinne ja takaisin“, vuosina 1941-1944).

Sain kirjan loppuun tänään itsenäisyyspäivän 2015 aattona. Olen lukenut Tuntemattoman ainakin kerran ikävuosikymmenessä, aina saman pehmeäkantisen painoksen (kerran myös “sensuroimattoman” Sotaromaanin). Ensimmäisen kerran jännäsin päähenkilöiden kohtaloita teininä kesäauringossa veneen kannella. Lukukertojen myötä Vanhala, Rahikainen ja kumppanit ovat muuttuneet isoista miehistä ikätovereiksi, sitten junioreiksi ja nyt voisin jo olla heidän isänsä.

Eli siis ai miksi pitäisi Tuntemattoman olla yhtenä elämän kulmakivenä? No, kirjahan onkin pohjimmiltaan sotaromaaniksi puettu tarina joukosta erilaisia ihmisiä poikkeusoloissa. On selviäjiä, nilkkejä, sumplijoita, sankareita, perässähiihtäjiä, pelkureita ja hihittäjiä, puupäitä ja tunneälyn taitajia. Samat hahmot ja ryhmädynamiikan jokainen tunnistaa koululuokasta, työpaikalta, sählyporukasta, mammajumpasta ja rekrytointifirmojen persoonallisuustesteistä. Päähenkilöt esiintyvät armeijatyyliin sukunimillään (etunimen moni saa vasta kaatuessaan) joten Määtän, Lammion ja Honkajoen voi yhtä hyvin kuvitella naiseksi – mitään erityistä miespiirrettä heissä ei ole.

Tuntematon siis vain sattuu sijoittumaan Suomen sotien aikaan, mutta kuvaa meitä kaikkia arjen touhuissa. Tulee mieleen toinen monumentaalinen eepos, television klassikkosarja “Sopranos“. Siinä oltiin kertovinaan mafiaperheen elämästä, kun oikeasti tarina kuvasi tavallisen valkokaulustyöläisen kamppailua yritysorganisaation lokeroissa.

Ajan myötä Linnan kuvaama konekiväärijoukkue muotoutuu lähes ketterän projektityön Agile-filosofian mukaiseksi itseorganisoituvaksi asiantuntijatiimiksi, mutta johtajiakin tarvitaan. Kuten sotamies Honkajoki sanoo: “Minua täytyy käskee. Minä en uskalla lähtee vapaaehtoisesti”.

Tuntematonta voi soveltaa moraalisena kompassina elämän valintatilanteissa. Mitä Koskela nyt tekisi? Älä nyt vaan sano niin kuin Lammio! Onko tämä homma pyöreiden kivien asettelua vai oikeaa mielenratekiaa? Kaikille työstä ja elämästä tuttu vaikea kysymys, tehdäkö oman pään mukaan vai niin kuin käsketään ja on tapana, on tarinan kantava aihe.

Kielellisesti monipuolisen kirjan lentävät lauseet sopivat moneen paikkaan, kuten tämänkin jutun otsikkoon, ja toimivat siinä missä nykypäivän nettimeemit. “Ei saa jäädä tuleen makaamaan” on vain toinen tapa sanoa “pitää mennä pois mukavuusalueelta“. Tyylikäs esimerkki on juttu “Tuntematon saneeraaja”  2000-luvun alkupuolelta – aivan kuin elävästä elämästä.

Nykyään ei enää ole aikaa lukea kirjoja tuntikausia putkeen. Kun juonta ja henkilökohtaloita ei tutussa kirjassa nyt tarvinnut jännittää, saatoin kiinnittää huomiota kirjalliseen suoritukseen. Miltä tämänkertainen lukukokemus tuntui?

Huomasin, että Linna on kirjoittanut Tuntemattoman puolen tusinan sivun kohtauksiksi, joita voi lukea yhden tai kaksi kerrallaan hampaita harjatessa. Tarina etenee tasaisesti kohtauksesta ja illasta toiseen, ja purukalusto säilyy priimana. Edelleen itselleni läheisimmiksi hahmoiksi koin Kariluodon ja Hietasen.

Muistin, että Linnan kuvaamalta ruohonjuuritasalta upseeritkin olisi esitetty turhantärkeinä hölmöinä. Näin ei suinkaan ollut, vaan komppanian upseerit esitetään jopa esimerkillisinä toimijoina. Huonot piirteet johtuvat luonteesta, tai kuten vaikka Kariluodon ja Jalovaaran tapauksissa järjestelmän säännöistä ja toimintamalleista, jotka estävät järjen käytön ja johtavat Kariluodonkin joukkueen tuhoon. Lehto ja Karjula ovat kuin sama mies, vain sattumalta organisaation eri päissä. Linna uskoo ihmisten mahdollisuuteen kasvaa, ja tarinan kesto antaa monelle henkilölle siihen tilaisuuden – onhan myös kyse niistä ikävuosista, jolloin ihminen “aikuistuu”, on sitten sota tai yt-neuvottelut.

Kirjan “sodanvastaista” sanomaa korostaa draaman laki, joka määrää suurimman osan päähenkilöistä kaatumaan. Lainausmerkit siksi, että he ovat kuitenkin yleensä poikkeuksellisen sankarillisia vainajia. (Huom SPOILER ALERT/JUONIPALJASTUS:) Kaarna uhraa itsensä tulikasteen onnistumiseksi, Lahtinen yrittää pelastaa konekiväärin ja Hietanen haavoittuneenakin toiset kohtalotoverinsa, Koskela tuhoaa tankin ja Asumaniemi vyöryttää vihollisasemat. Sodassa yleisiä vahinkoja ja oman tulen tappioita ei satu.

Edvin Laineen elokuvassa Rahikainen, Lehto ja Määttä “Golgatalla”

Kirjan kanssa erottamattoman parin muodostaa Edvin Laineen elokuvasovitus, joka tänäkin vuonna on itsenäisyyspäivänä Teemalta nähtävissä. Näin sen ensi kerran joskus kymmenvuotiaana. En ymmärtänyt murteella puhutuista repliikeistä kuin osan, enkä saanut katsoa Lehdon itsemurhaa (joka on kuvattu kotimme lähistöllä Munkkivuoren metsikössä). Suomi-filmi-kliseineenkin Laineen elokuva on se oikea. Hieman ennen omaa armeija-aikaani tehty uudelleenfilmatisointi jäi hajuttomaksi ja jotenkin leimautuu edelleen YYA-ajan tuotteeksi. Saapa nähdä, miten suunnitteilla oleva kolmas versio esittää Linnan tarinan. Toivottavasti siinä ei olla kiitospaita yllä.

juliste_Kariluoto  juliste_Riitaoja

Mollbergin elokuvaversion kanteen on nostettu Kariluodon tilalle Riitaoja, joukon heikoin lenkki.

Kirjassa kuvataan nyt melkein vuosisadan takaista maailmaa ja ihmisiä. Vaikka heidän perusluonteensa ovat samoja kuin tänäänkin, emme voi läheskään käsittää tuon ajan maailmankuvaa ja motiiveja. Miten todenmukainen Tuntematon lienee? Luin muutama vuosi sitten sotilaspsykologian perusteoksena pidetyn Knut Pippingin tutkimuksen “Komppania pienoisyhteiskuntana” ja se oli käytännössä kuin Tuntemattoman sotilaan dokumenttiversio. Suosittelen etsimään tuota harvinaisuutta kirjastosta, jos aihe kiinnostaa.

Kuoleman luonnollisuus jo tarinan alusta asti tietysti hämmentää nykypäivänä. Miten ihmiset ovat voineet kestää tällaiset määrät ihmishenkien menetyksiä ja väkivaltaa? Millaista oli elämä sen ajan arjessa, kun aika velikullat voivat reippaasti tappaa vihollisia ja kuolla itse? Ei ihme, että sodan varjot kurkottavat tähänkin päivään asti.

Mitä Tuntemattomasta kritisoisin? Jos nyt lukija tarttuu kirjaan ensimmäistä kertaa ilman pohjatietoja, ei hän ainakaan ymmärrä, miten tarina sijoittuu Suomen sotahistoriaan, missä se tapahtuu ja miksi. Kirjan ilmestymisaikana kaikki ovat nämä taustat tunteneet, mutta nyt tarina jää historiallisesti yhtä ilmaan kuin monet yksilötasolta kuvatut sotaelokuvat. Mutta tässähän kerrotaankin ihmisistä poikkeusoloissa, eikä kyseessä ole historian oppikirja.

Jos jättää ajattelematta päähenkilöitä yhtä lailla naisina nykytyöympäristössä, kuten edellä ehdotin, niin tasa-arvoinen ei tarina ole. Kirjassa ei syrjitä mitään kansallisuutta, aatetta tai rotua, mutta ilmeisesti kirjoittajan henkilökohtaisista syistä naiset eivät tarinassa pääse loistamaan. Nykyään tämä tietysti tuntuu oudolta.

Onko kirjan lopputoteamuksella, “hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni Suomi” ollut kansakuntaamme ohjaava, lannistava vaikutus? Rampauttaako Vanhalan lohkaisu vieläkin turvallisuuspoliittista ymmärrystämme – kirjasta kun voi jäädä kuva, että Suomi olisi yksin selvinnyt sodasta jättiläistä vastaan? Onko Linna osasyyllinen siihen, ettemme osaa ajoissa hakeutua turvaan länteen? Honkajokiko meidät on tuominnut luulemaan, että läntisten demokratioiden liitto on yhtä kuin Karjalan mänty? Paha sanoa, mutta mielessä käy.

Laitan kirjan taas muutamaksi vuodeksi hyllyyn. Mielenkiintoista nähdä, millainen on seuraava tulkintani siitä.

Testitulos_Kariluoto