Mis sie tarviit hyvvää kirjaa, täs siul o sellane

…ja kaikki tietävät, että kyse on Väinö Linnan teoksesta Tuntematon sotilas. Tyhjennetään saman tien hipsterimpien lukijoiden pajatso: olen nelikymppinen diplomi-insinööri ja reserviupseeri, joten on kysymättäkin selvää, että ihmis-, johtamis-, historia- ja kulttuurinäkemykseni rakentuu osaltaan Väinö Linnan alun perin radikaalina pidetyn klassikon ympärille. Ja niin pitäisi muidenkin katsomuksen rakentua! (tähän 😉 varmuushymiö)

Tuntematon sotilas, pehmeäkantinen versioni

Tuntematon sotilas, pehmeäkantinen versioni

(…jaa, etkö muistakaan tarinaa ulkoa? Voit kerrata perusteet vaikka Wikipediasta. Kyseessä on siis suomalaisen sotilaan “Hobitti – sinne ja takaisin“, vuosina 1941-1944).

Sain kirjan loppuun tänään itsenäisyyspäivän 2015 aattona. Olen lukenut Tuntemattoman ainakin kerran ikävuosikymmenessä, aina saman pehmeäkantisen painoksen (kerran myös “sensuroimattoman” Sotaromaanin). Ensimmäisen kerran jännäsin päähenkilöiden kohtaloita teininä kesäauringossa veneen kannella. Lukukertojen myötä Vanhala, Rahikainen ja kumppanit ovat muuttuneet isoista miehistä ikätovereiksi, sitten junioreiksi ja nyt voisin jo olla heidän isänsä.

Eli siis ai miksi pitäisi Tuntemattoman olla yhtenä elämän kulmakivenä? No, kirjahan onkin pohjimmiltaan sotaromaaniksi puettu tarina joukosta erilaisia ihmisiä poikkeusoloissa. On selviäjiä, nilkkejä, sumplijoita, sankareita, perässähiihtäjiä, pelkureita ja hihittäjiä, puupäitä ja tunneälyn taitajia. Samat hahmot ja ryhmädynamiikan jokainen tunnistaa koululuokasta, työpaikalta, sählyporukasta, mammajumpasta ja rekrytointifirmojen persoonallisuustesteistä. Päähenkilöt esiintyvät armeijatyyliin sukunimillään (etunimen moni saa vasta kaatuessaan) joten Määtän, Lammion ja Honkajoen voi yhtä hyvin kuvitella naiseksi – mitään erityistä miespiirrettä heissä ei ole.

Tuntematon siis vain sattuu sijoittumaan Suomen sotien aikaan, mutta kuvaa meitä kaikkia arjen touhuissa. Tulee mieleen toinen monumentaalinen eepos, television klassikkosarja “Sopranos“. Siinä oltiin kertovinaan mafiaperheen elämästä, kun oikeasti tarina kuvasi tavallisen valkokaulustyöläisen kamppailua yritysorganisaation lokeroissa.

Ajan myötä Linnan kuvaama konekiväärijoukkue muotoutuu lähes ketterän projektityön Agile-filosofian mukaiseksi itseorganisoituvaksi asiantuntijatiimiksi, mutta johtajiakin tarvitaan. Kuten sotamies Honkajoki sanoo: “Minua täytyy käskee. Minä en uskalla lähtee vapaaehtoisesti”.

Tuntematonta voi soveltaa moraalisena kompassina elämän valintatilanteissa. Mitä Koskela nyt tekisi? Älä nyt vaan sano niin kuin Lammio! Onko tämä homma pyöreiden kivien asettelua vai oikeaa mielenratekiaa? Kaikille työstä ja elämästä tuttu vaikea kysymys, tehdäkö oman pään mukaan vai niin kuin käsketään ja on tapana, on tarinan kantava aihe.

Kielellisesti monipuolisen kirjan lentävät lauseet sopivat moneen paikkaan, kuten tämänkin jutun otsikkoon, ja toimivat siinä missä nykypäivän nettimeemit. “Ei saa jäädä tuleen makaamaan” on vain toinen tapa sanoa “pitää mennä pois mukavuusalueelta“. Tyylikäs esimerkki on juttu “Tuntematon saneeraaja”  2000-luvun alkupuolelta – aivan kuin elävästä elämästä.

Nykyään ei enää ole aikaa lukea kirjoja tuntikausia putkeen. Kun juonta ja henkilökohtaloita ei tutussa kirjassa nyt tarvinnut jännittää, saatoin kiinnittää huomiota kirjalliseen suoritukseen. Miltä tämänkertainen lukukokemus tuntui?

Huomasin, että Linna on kirjoittanut Tuntemattoman puolen tusinan sivun kohtauksiksi, joita voi lukea yhden tai kaksi kerrallaan hampaita harjatessa. Tarina etenee tasaisesti kohtauksesta ja illasta toiseen, ja purukalusto säilyy priimana. Edelleen itselleni läheisimmiksi hahmoiksi koin Kariluodon ja Hietasen.

Muistin, että Linnan kuvaamalta ruohonjuuritasalta upseeritkin olisi esitetty turhantärkeinä hölmöinä. Näin ei suinkaan ollut, vaan komppanian upseerit esitetään jopa esimerkillisinä toimijoina. Huonot piirteet johtuvat luonteesta, tai kuten vaikka Kariluodon ja Jalovaaran tapauksissa järjestelmän säännöistä ja toimintamalleista, jotka estävät järjen käytön ja johtavat Kariluodonkin joukkueen tuhoon. Lehto ja Karjula ovat kuin sama mies, vain sattumalta organisaation eri päissä. Linna uskoo ihmisten mahdollisuuteen kasvaa, ja tarinan kesto antaa monelle henkilölle siihen tilaisuuden – onhan myös kyse niistä ikävuosista, jolloin ihminen “aikuistuu”, on sitten sota tai yt-neuvottelut.

Kirjan “sodanvastaista” sanomaa korostaa draaman laki, joka määrää suurimman osan päähenkilöistä kaatumaan. Lainausmerkit siksi, että he ovat kuitenkin yleensä poikkeuksellisen sankarillisia vainajia. (Huom SPOILER ALERT/JUONIPALJASTUS:) Kaarna uhraa itsensä tulikasteen onnistumiseksi, Lahtinen yrittää pelastaa konekiväärin ja Hietanen haavoittuneenakin toiset kohtalotoverinsa, Koskela tuhoaa tankin ja Asumaniemi vyöryttää vihollisasemat. Sodassa yleisiä vahinkoja ja oman tulen tappioita ei satu.

Edvin Laineen elokuvassa Rahikainen, Lehto ja Määttä “Golgatalla”

Kirjan kanssa erottamattoman parin muodostaa Edvin Laineen elokuvasovitus, joka tänäkin vuonna on itsenäisyyspäivänä Teemalta nähtävissä. Näin sen ensi kerran joskus kymmenvuotiaana. En ymmärtänyt murteella puhutuista repliikeistä kuin osan, enkä saanut katsoa Lehdon itsemurhaa (joka on kuvattu kotimme lähistöllä Munkkivuoren metsikössä). Suomi-filmi-kliseineenkin Laineen elokuva on se oikea. Hieman ennen omaa armeija-aikaani tehty uudelleenfilmatisointi jäi hajuttomaksi ja jotenkin leimautuu edelleen YYA-ajan tuotteeksi. Saapa nähdä, miten suunnitteilla oleva kolmas versio esittää Linnan tarinan. Toivottavasti siinä ei olla kiitospaita yllä.

juliste_Kariluoto  juliste_Riitaoja

Mollbergin elokuvaversion kanteen on nostettu Kariluodon tilalle Riitaoja, joukon heikoin lenkki.

Kirjassa kuvataan nyt melkein vuosisadan takaista maailmaa ja ihmisiä. Vaikka heidän perusluonteensa ovat samoja kuin tänäänkin, emme voi läheskään käsittää tuon ajan maailmankuvaa ja motiiveja. Miten todenmukainen Tuntematon lienee? Luin muutama vuosi sitten sotilaspsykologian perusteoksena pidetyn Knut Pippingin tutkimuksen “Komppania pienoisyhteiskuntana” ja se oli käytännössä kuin Tuntemattoman sotilaan dokumenttiversio. Suosittelen etsimään tuota harvinaisuutta kirjastosta, jos aihe kiinnostaa.

Kuoleman luonnollisuus jo tarinan alusta asti tietysti hämmentää nykypäivänä. Miten ihmiset ovat voineet kestää tällaiset määrät ihmishenkien menetyksiä ja väkivaltaa? Millaista oli elämä sen ajan arjessa, kun aika velikullat voivat reippaasti tappaa vihollisia ja kuolla itse? Ei ihme, että sodan varjot kurkottavat tähänkin päivään asti.

Mitä Tuntemattomasta kritisoisin? Jos nyt lukija tarttuu kirjaan ensimmäistä kertaa ilman pohjatietoja, ei hän ainakaan ymmärrä, miten tarina sijoittuu Suomen sotahistoriaan, missä se tapahtuu ja miksi. Kirjan ilmestymisaikana kaikki ovat nämä taustat tunteneet, mutta nyt tarina jää historiallisesti yhtä ilmaan kuin monet yksilötasolta kuvatut sotaelokuvat. Mutta tässähän kerrotaankin ihmisistä poikkeusoloissa, eikä kyseessä ole historian oppikirja.

Jos jättää ajattelematta päähenkilöitä yhtä lailla naisina nykytyöympäristössä, kuten edellä ehdotin, niin tasa-arvoinen ei tarina ole. Kirjassa ei syrjitä mitään kansallisuutta, aatetta tai rotua, mutta ilmeisesti kirjoittajan henkilökohtaisista syistä naiset eivät tarinassa pääse loistamaan. Nykyään tämä tietysti tuntuu oudolta.

Onko kirjan lopputoteamuksella, “hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni Suomi” ollut kansakuntaamme ohjaava, lannistava vaikutus? Rampauttaako Vanhalan lohkaisu vieläkin turvallisuuspoliittista ymmärrystämme – kirjasta kun voi jäädä kuva, että Suomi olisi yksin selvinnyt sodasta jättiläistä vastaan? Onko Linna osasyyllinen siihen, ettemme osaa ajoissa hakeutua turvaan länteen? Honkajokiko meidät on tuominnut luulemaan, että läntisten demokratioiden liitto on yhtä kuin Karjalan mänty? Paha sanoa, mutta mielessä käy.

Laitan kirjan taas muutamaksi vuodeksi hyllyyn. Mielenkiintoista nähdä, millainen on seuraava tulkintani siitä.

Testitulos_Kariluoto

Kaikki ne värit joita emme näe

Luin Anthony Doerrin toiseen maailmansotaan sijoittuvan romaanin “Kaikki se valo jota emme näe“. Kirjaa olivat kehuneet sekä vaimo että anoppi ja työpaikalla tarjoutui tilaisuus osallistua Kirsi’s Book Clubin keskusteluun teoksesta. Sotahistorian harrastajalle tällainen fantasialla maustettu tarina maistui oikein hyvin.

Kirja kertoo sokeasta ranskalaisesta pakolaistytöstä ja saksalaisista orposisaruksista, jotka tuovat hieman mieleen Topeliuksen Koivun ja tähden päähenkilöt. Lapset ovat hyvin lahjakkaita ja kykenevät pinnistämään hankalista olosuhteistaan kohti parempaa elämää. Ehkä tietämättään he näkevät osan siitä valosta, jota silmä ei havaitse.

Kirjan nimelle löytyy pohja myös fysiikasta. Saksalaisorpo Werner on kiinnostunut tekniikasta ja erityisesti radioista, 1930-luvun tiedon valtatien päätelaitteesta. Hän oppii Hertzin teorioista, että näkemämme valon aallonpituudet ovat vain pieni osa koko sähkömagneettisesta spektristä. Valon eri värien kummallekin puolelle jatkuvilla aallonpituuksilla liikkuvat myös radioaallot ja niiden välittäminä uudet ideat, näkemykset ja henkilökohtaiset viestit. Vaikuttaa siltä, että radion ihme voisi kantaa äänen jopa elämän ja kuoleman rajan yli, niiden luokse, joita emme voi nähdä vaikka haluaisimmekin.

Vaikka Werner pystyy rakentamaan radion, jolla hän näkee vihollisen piilopaikat aavoilla aroilla, ei hänen järkensä valo riitä paljastamaan moraalisesti oikeille reiteille osoittavia tienviittoja valinnan hetkillä. Sokeakin tyttö näkee paremmin, mikä on oikein.

Satumaisella sattumalla on tärkeä rooli tarinassa. Sattumalta myös heti kirjan suljettuani törmäsin Facebookin “WW2 Colourised Photos“-ryhmässä ao. kuvaan. Kuvassa on neljä saksalaisen tiedusteluosaston sotilasta liittoutuneiden vankina. Toinen vasemmalta on 17-vuotias, kuin kirjan Werner sodan lopussa.

Klikkaa kuvaa ja selaa ryhmän sivua nähdäksesi lisää upeasti väritettyjä kuvia.
Jos et näe kuvaa yllä, klikkaa tästä.

Photoshop ja vastaavat kuvankäsittelyohjelmat ovat tehneet mahdolliseksi historian värittämisen. Värit eli ne valon aallonpituudet, joita emme voi mustavalkoisissa kuvissa nähdä, on mahdollista palauttaa kuviin. Värit tekevät tarinat kuvien takaa ja niissä esiintyvät ihmiset elävämmiksi ja uskottavammiksi. Tuntuu, kuin sotakuvissa kärsivät ihmiset pinnistäisivät tullakseen muistetuiksi ahdingossaan. Väritettyjä sota- ja tietenkin muitakin aihepiirejä käsitteleviä kuvasivuja on Facebookissa useita. Yleensä kuvia täydentää kiitettävän seikkaperäinen selostus.

Isoisäni kaatui sodassa ja harrastuksenani on etsiä hänestä jääneitä kaikuja arkistoista, kuvista ja ympäristöstä. Väritin itsekin yhden kuvan vuodelta 1934.

Suojeluskunnan upseerikurssi Suojeluskunnan päällystöopistolla Tuusulassa / The Finnish White Guard's officer training course in Tuusula, 1934.
Sattumalta olen päässyt työasioissa arkisesti ruokailemaan samalla kerholla, jonka portailta kuva on otettu, ja saatoin upottaa itsenikin siihen. Kuvankäsittely on tehnyt mahdolliseksi ja suosituksi myös tällaisten ennen-nyt-kollaasien luomisen.

Huhtalan sukua portailla Tuusulassa 1934 ja 2007. / Huhtala men on the stairs in Tuusula, 1934 and 2007.

Kuvia väritän varmasti lisää sitten, kun siihen on aikaa. Hyviä neuvoja tähän löytyy mm. YouTubesta.

Kirja toi mieleeni vielä muitakin asioita. Muistan TKK:n graafisen tekniikan perusteiden luennon vuodelta 1990. Olin salissa ainoa, joka tiesi vihreän ja punaisen värin aallonpituusalueet nanometreinä.

Radiotiedustelun saralla Suomi oli 1940-luvulla maailman kärkeä. Olin taannoin kertausharjoituksissa. Nykysodankäynnissä ratkaiseva osa on näkymättömällä elektronisella taistelukentällä käytävällä kamppailulla. Siitä kertoivat reippaat radiotekniikan ammattilaiset, ja meidän motivaatiomme kumpusi menneiden sukupolvien esimerkistä.

Siinä missä 30-luvun Saksan “Volksempfänger” (kansanvastaanotin) oli lukittu vain Goebbelsin propagandan täyttämille taajuuksille, on televisio nykydiktatuureissa tänä päivänä samanlainen tarkoituksella vääristetyn valtiollisen “totuuden” pakkosyöttökanava. Länsimaissa somen synkempi puoli tarjoaa myös sähköisen väylän omatekoiselle ja valtiolliselle informaatiosodankäynnille.

Toisaalta kirjassa esiintyi myös omaan työhöni liittyvää etäoppimista. Sokean tytön isoisän kauan sitten äänilevyille hypnoottisella äänellä lukemat, lapsille Jules Vernen malliin popularisoidut tiedekuunnelmat saavuttavat saksalaisorvot vahingossa löytyneen radion kautta, herättävät heidän tiedonhalunsa ja käynnistävät kehityksen kuin Avaruusseikkailu 2001:n alussa (video). Itse olen lukenut tuntikausia oppimissisältöjä internetiin ja saanut kiitosta äänestäni.

Suosittelen kirjaa. Ehkä näet itsekin jotain mitä et arvannut näkeväsi.

Linkkejä:

Kasvoin Nokian kanssa

Juuri oli uutisissa, että Nokian liiketoimilla on jälleen positiivinen vaikutus Suomen kansantalouteen. Miten ihanasti uutinen helähdyttääkään Nokialandiassa varttuneen nuoren aikuisen mieltä! Kuin menneen loiston päivät ennen Sammon ryöstöä taas kajastaisivat muistin sopukoissa.

Kirjoitin alla olevan tekstin silloisen työnantajani blogiin (joka on nyttemmin suljettu) syyskuussa 2013, joten julkaisen sen tässä uudestaan yhtenä muistelmana noista ajoista, jolloin maamme kukoistus kuorestaan kerrankin puhkesi.

——

Teknillisen korkeakoulun kieliluokkien ilmoitustaululla oli Nokian juliste. Siinä riehakas nuorukainen heilutti ruusupuskaa avoautossa seisten eurooppalaisen piazzan laidalla. Oli kevät 1994, kun olin hakemassa espanjan kielitodistustani. Juliste tuntui rautaesiripun reunalta pelastuneen maan lamasta toipuvassa ilmapiirissä röyhkeän itsevarmalta. Siinä saattoi jo lukea “Connecting People“, mutta Nokia oli tuttu vain Otax-verkon keskusteluryhmistä, joissa morkattiin “Mokian” virhealttiita modeemeja.

Olin kesän töissä Madridissa TEKESin teollisuussihteeristössä, ja sain asua Nokian vuokrakämpässä kahden Nokia-harjoittelijan kanssa. Toinen laski Madridin kännykkämastojen optimisijainteja, toinen teki mystery shoppingia ympäri Espanjaa. Kova tahti pojilla oli.

Pomoni, teollisuussihteeri, muisti aina lounaalle lähdettäessä heilauttaa Nokia 2110 “Kalashnikoviaan” suurlähetystön respan rouvalle ja sanoa “tengo mi móvil” (puhelin on mukana) siinä toivossa, että se soisi tapas-tiskillä. (Respan rouvalla oli kausikortti härkätaisteluareenalle, minne kiiruhti aina työpäivän päätteeksi).

Se oli hieno kesä. Espanja rypi lamassa, nuoret juhlivat aamuun asti ja Internet levisi yliopistomaailmasta kaikelle kansalle. Ostin Time-lehden numeron, jossa selitettiin World Wide Webin perusteita. Ensimmäisen kerran ulkomailta saattoi pitää sähköpostillakin yhteyttä kotimaahan kirjeiden lisäksi. Nokian maailmanvalloitus alkoi. Suomesta tehtiin taas suurta.

Pyhimys-elokuvassa esiintyi Nokian kommunikaattori ja sitä juhlittiin Hannoverissa 1997.

Pyhimys-elokuvassa esiintyi Nokian kommunikaattori ja sitä juhlittiin Hannoverissa 1997.

1997 olin Hannoverissa CeBit-messuilla, nörttien taivaassa, matkalla yhdessä Nokiaakin palvelevan yhteistyökumppanimme kanssa. Iltaohjelmassa oli suuri Pyhimys-juhla, jossa myös Leningrad Cowboys esiintyi. Nokian uusi kommunikaattori esitti Pyhimys-elokuvan pääosaa yhdessä Val Kilmerin kanssa. Yhteistyökumppanimme projektit “eräälle suurelle matkapuhelinvalmistajalle”, jonka nimeä ei turhaan saanut mainita, tekivät vaikutuksen. Tietoturvan nimissä graafikoilta nollattiin kuulemma muisti baarissa, ja deadlinet painoivat. IPOt kannustivat kääntämään käyriä koilliseen.

2000-luvun alussa olin ensimmäisessä Nokia-projektissani. Isosta eLearning-ratkaisusta tehtiin tusina kieliversiota. XML:ää ei vielä tunnettu, joten tekstejä oli copypasteamassa lopulta väkeä useammasta firmasta. Lopputuloksesta oppivat sekä Nokia että me, ja ylpeitä olimme. Pitkän projektin aikana internet-kupla puhkesi. Kävin ensimmäiset yt:ni, tein liiketoimintasuunnitelman, hain riskisijoittajilta rahaa ja olin mukana yrityskaupoissa, yhtenä valttina Nokia-asiakkuus.

Luotsasin eLearning-firmaamme pari vuotta internet-bisneksen ohdakkeisilla poluilla. Nokia oli välillä niinkin iso asiakas, että siitä oltiin huolissaan. Nokian mittakaavan ja pääkonttorin sijainnin ansiosta Suomeen saattoi muodostua verkko-oppimissisältöjen kaupallista tuotantoa. “Noxun” kanssa tulivat tutuksi NDA:t, IPR:t, mobiili-Finglish ja erityisesti sopimustekstien pirun-englanti sekä lentävä lause “including but not limited to”.

Vaikka pienen alihankkijan paikka välillä näytettiinkin aika selkeästi, oli Nokia Housen tiskin ääressä mukava seistä ja Nokian väki aina vähintäänkin reipasta ja innokasta. Koulutusmateriaalin kuvittamisen haasteena oli vaatimus maailman eri rotujen huomioimisesta. Moinen näkökulma oli pre-perus-Suomessa uutta. Edelläkävijä-Nokian kanssa kehitetyistä toimintatavoista ja ratkaisuista hyötyivät muutkin asiakkaat.

Kunnon suomalaisena olen viestinyt aikuiselämäni tärkeät asiat nokialaisella. Puhelin voi olla mikä tahansa, kunhan se on Nokian kommunikaattori. Mutta kun jouduin 2010 ostamaan iPod Touchin nähdäkseni, miten kosketusnäyttö toimii, oli selvää, että porauslautta oli todella liekeissä. Siitäkin on selvitty, ja Lumiaani toivoisin vain oikeaa qwerty-näppäimistöä. (2015: Lumiastakin jouduin jo luopumaan. Nykyinen Googlen puhelin ei tunteita herätä).

Puhelimia kesämökillä 2009.

Puhelimia kesämökillä 2009.

Virren sanoin “Ei ole täällä mitään pysyvää”, ja ehkä hyvä niin. Eihän tässä kuitenkaan muistokirjoitusta olla laatimassa. Yhteistyö Nokian kanssa on kehittänyt suomalaisten yritysten liiketoimintaa tarjoamalla ainoan todella globaalin tason porkkanan. Siinä ohessa ja siltä pohjalta syntyy jatkossakin hyviä tuotteita ja työtä, kun tuo porkkana muistetaan.

Menneiltä Nokia-vuosilta olen saanut paljon. Parasta on se pilven reunalla Facebookissa istuva, yhteisen historian jakava ja uutta luova työkaverien, entisten ja nykyisten noksulaisten ja kilpailijoidenkin porukka, jonka kanssa seurustelen päivittäin virtuaaliavaruudessa. Se oli kuitenkin Connecting People.

Parempi kuin Tesla

Otsikon piti olla “Yhteiskäyttöisellä sähköautolla asiakaskäynnille“, mistä tässä onkin kyse. Mutta kun olen nähnyt pelkän Tesla-nimen saavan jopa naiset gallenkallelamaiseen BIL BOL -mielentilaan, se kannatti nostaa otsikkoon.

Tesla, hottis historiasta. Think of energy, frequency and vibration, baby.

Tesla, hottis historiasta. Think of energy, frequency and vibration, baby.

Liityin jokin aika sitten Ekorent-yhtiön asiakkaaksi. Ekorentilla on kolmen auton latauspisteitä pääkaupunkiseudun solmukohdissa, joista yksi on toimistomme parkkihallissa Ruoholahdessa. 8 euron kuukausimaksulla olen oikeutettu käyttämään sähköautoa 8 euron tuntihinnalla. Koska pääkaupunkiseudulla on yleensä fiksumpaa liikkua julkisilla, en ole autoa tarvinnut. Nyt tuli kuitenkin palaveri Vantaan perukoille. Matka sinne olisi julkisilla kestänyt tuplasti ja taksilla tullut kalliimmaksi, joten oli legitiimi syy ajaa itse.

Here-navigaattorin reittiopas ei jätä vaihtoehtoja jos haluaa säästää aikaa tällä matkalla.

Here-navigaattorin reittiopas ei jätä vaihtoehtoja jos haluaa säästää aikaa tällä matkalla.

Runsas puoli tuntia ennen palaveria astuin hissiin. Ajoin alas sähköautoparkkiin. Autolle kävellessäni varasin sen käyttööni ja avasin oven puhelimen sovelluksella. Nappasin sisältä lataustolpan avauskortin. Tolpan luukku naksahti auki, irrotin latausjohdon seinästä ja autosta ja laitoin sen takakonttiin. Painallus virtanapista ja auto käynnistyi. Jalalla painettava käsijarru (“seisontajarru”?) pois päältä ja liikkeelle. Moottorin hurinaa ei kuulu – parkkihallissa ikkunan avaamalla voi todistaa renkaiden rapinaa ja auton hiljaista vinkunaa (joka ei ehkä tyydytä ahtopaineorientoituneempia Top Gear -faneja). Parkkihallista ulos ja sisään pääsee autosta löytyvällä parkkikortilla.

Miltä tuntuu ajaa Nissan Leafia – onko se vain patterikäyttöinen riisikuppi? Eipä suinkaan, täysiverisen henkilöauton kyyti tuntui oikein mukavalta! Auto ei ole minulle mikään elimellinen vartalonjatke tai tuikitärkeä työkalu, joten olen jäävihkö arvioimaan tuntumaa tiehen tai kiihtyvyyden hurmiota (jota edesauttaa Eco-toiminnon poiskytkeminen), mutta kaupunkiajossa auto toimii loistavasti. Pieni kääntösäde ilahduttaa parkkipaikalla. Ajamista helpottavat navigaattori ja peruutuskamera. Autossa on automaattivaihteisto. Suurta muuttokuormaa tällaiseen autoon ei mahdu. Täydellä latauksella auton kantama on n. 160 km ja puhelinsovelluksessa, kuten myös autossa olevassa ohjeistuksessa, on listattu Suomen latausasemat. Teknisesti sähköauto lienee polttomoottoria yksinkertaisempi ja vähemmän huoltoa vaativa.

Hetken aikaa autossa vallitsi navigaattorien kilpalaulanta puhelimeni opastaessa asiakkaalle ja auton navigaattorin kiekuessa omia U-käännösehdotuksiaan. Ensin hämmästyin ja epäilin jopa auton haistelleen omatoimisesti Bluetoothin kautta oman navigaattorini kohteen, mutta kyse taisi olla edellisen ajajan reitistä.

Olin ajoissa asiakkaalla ja sain sähköautoilusta mukavasti jutunjuurta. Palaverin ajan latasin varmuuden vuoksi puhelintani, sillä sehän on samalla auton avain ja käyttöliittymä koko auton lainaustoimintaan. En ainakaan äkkiseltään huomannut autossa laturia. Paluumatka sujui yhtä lailla mukavasti, akkuun taisi jäädä 88% varausta. Parkkeerattuani avasin taas lataustolpan, kytkin johdon, tsekkasin että auto on kunnossa, lukitsin ovet puhelimella ja lopetin varaukseni. Autonlainaukseni kesto oli 2,5 h, ajomatkaa n. 40 km ja hintaa sille kertyi 24 €. Laskutus tapahtui automaattisesti luottokortiltani ja siitä tuli sähköpostiin erillinen viesti. Puhelinsovelluksen ajohistoriasivu näyttää tiedot matkalaskun liitteeksi kelpaavasti.

Kiitämme:
-Ei bensaa, ei päästöjä (toki sähkö voi tulla yhtälailla merituulesta kuin korruptoituneen itäuraanin säteilystä)
-Selkeää autonlainauskonseptia, ohjeistusta ja käytettävyyttä
-Helppokäyttöistä puhelinsovellusta
-Auton ajo-ominaisuuksia, kääntösädettä, siisteyttä ja varustelua
-Erilaisia laskutusmalleja käyttötarpeen mukaan

Parantamisen varaa:
-Puhelimelle ei ole autolaturia tai se oli hyvin piilossa
-Autoa ei voi varata etukäteen haluamalleen ajalle

Yhteenveto: Ekorent-sähköauto on edullinen ja kätevä tapa saada auto käyttöönsä, jos latausparkkipaikka sijaitsee lähistöllä. Autot ovat siistejä, tällä hetkellä niitä aina löytyy ja niillä on mukava ajaa. Niin, ja parempi kuin Tesla, koska tämän saa edullisesti ja helposti käyttöönsä tarvittaessa. Suosittelen! (Seuraavana viikonloppuna muuten olikin Hesarissa juttu sähköautoista, esimerkkinä juuri Nissan Leaf).

Kuvia aikaisemmalta koeajolta (suosittelen tekemään koekierroksen ja tutustumaan auton ytimekkäisiin käyttöohjeisiin ennen kiireistä asiakaskeikkaa):

Nissan Leaf -sähköautojen latauspaikka parkkihallissamme.

Nissan Leaf -sähköautojen latauspaikka parkkihallissamme.

Otaniemessä, edistyksellisen teknisen tieteenteon kehdossakaan ei muita sähköautoja saati robotteja huristellut vastaan.

Otaniemessä, edistyksellisen teknisen tieteenteon kehdossakaan ei muita sähköautoja saati robotteja huristellut vastaan.

Nissan Leaf -sähköauton kojelauta. Keskellä on iso kosketusnäyttö, jonka kautta käytetään radiota, navigaattoria ja peruutuskameraa.

Nissan Leaf -sähköauton kojelauta. Keskellä on iso kosketusnäyttö, jonka kautta käytetään radiota, navigaattoria ja peruutuskameraa.

Ratintakainen näyttö, josta selviää mm. akun varaustila ja odotettavissa oleva ajomatka.

Ratintakainen näyttö, josta selviää mm. akun varaustila ja odotettavissa oleva ajomatka.

Peruutustutka lienee suomalaisillekin jo aika tuttu. Peruutuskamera on toistaiseksi harvinaisempi varuste. Laajakulmaiseen näyttöön kannattaa hetki totutella.

Peruutustutka lienee suomalaisillekin jo aika tuttu. Peruutuskamera on toistaiseksi harvinaisempi varuste. Laajakulmaiseen näyttöön kannattaa hetki totutella.

Isokin ihminen mahtuu mainiosti Nissan Leafin ohjaamoon.

Isokin ihminen mahtuu mainiosti Nissan Leafin ohjaamoon.

Sadan megan vauhdilla hirsiseinästä läpi

Luostolta olen ensimmäisen kerran ollut datayhteydessä Nokia Communicator 9110i:lla joskus vuodenvaihteessa 2001. Sillä pääsi telnet-yhteyden kautta lukemaan merkkipohjaista sähköpostia. Tietoliikennenopeus oli 14,4 kpbs. Nyt heinäkuussa 2015 mökillemme asennettiin valokuitu, jonka kautta tiedon valtatie virtaa jopa 100 megabitin nopeudella. Periaatteessa siis n. 7 000 kertaa nopeammin kuin 15 vuotta sitten.

Tässä välissä on pärjätty mobiilidatalla, jonka nopeus on pikkuhiljaa noussut 3G:n ja 4G:nkin kautta sellaisiin lukemiin, että etätöiden tekeminen on ollut ihan mahdollista. Sähköpostin lisäksi olen voinut osallistua videoneuvotteluihin, käyttänyt etätyöpöytää, ylläpitänyt webbipalveluita ja siirtänyt suuria mediatiedostoläjiä usein kesäloman alkupäivien iloksi deadlinejen paukkuessa. Onneksi mobiilidata on Suomessa ollut järkevästi hinnoiteltu ilman datakattoa tänä aikana.

Tietenkin myös vapaa-ajan tietoliikennettä on riittänyt. Sen osuus kasvaakin video- ja musiikkistriimauksen, videopuheluiden, tallennettujen televisio-ohjelmien,verkkopelien sekä päätelaitteiden määrän ja käyttäjien lisäännyttyä. Fiksusti sinänsä laitteista on löytynyt internet-yhteyden jakomahdollisuus WLAN-tukiasemaa simuloimalla.

Kuitenkin tiedonsiirtonopeudet eri operaattoreilla, eri vuorokauden- ja vuodenaikoina ovat heitelleet melkoisesti. Nopeammin olisi moni asia tullut hoidettua vielä vakaammilla yhteyksillä ilman “lagimista”. Koska mökillämme tullaan tekemään etätöitä vielä vuosikymmeniä ja hauskaa pitämään siinä samalla, osallistuimme Luoston alueen valokaapelihankkeeseen.

Tähtikuitu Oy vetää Luoston alueelle valokuituverkon, johon halukkaat saavat liittyä kohtuuhintaan. Tässä kuvia siitä, miten tiedon valtatie tulee hirsimökkiin.

valokuitu_01

Valokuitukaapeli kaivetaan vajaan metrin syvyyteen, ja melkoinen kaivanto on piuhaa varten tehty. Kaapeli on kuitenkin tavallisen verkkojohdon paksuista, ja sitä varten porataan mökin seinästä läpi vain puolisenttinen reikä.

valokuitu_02

Itse valokuitu on hiuksenohut kuitu, ei paljon kuvassa näkyvän hyttysen kärsää paksumpi. Kaapelissa on neljä kuitua, jotka tässä ovat vielä värillisissä suojakuorissaan. Kolme kuiduista on varakuituja, varsinainen liikenne ylös ja alas verkkoa tapahtuu yhden kuidun kautta.

valokuitu_03

Hiuksenhienon valokuidun “spleissaaminen” eli yhdistäminen toiseen kuituun ei hoidu paljain käsin. Sitä varten on kallis erityislaite. Maan syvyyksistä tuleva kuitu ja taloon jatkava pätkä asetetaan laitteeseen, joka liu’uttaa automaattisesti kuidun päät yhteen ja sulattaa ne lasersäteellä toisiinsa.

valokuitu_04

Kuitujen yhdistäminen kestää vain hetken. Laitteen näytössä näkyy suurennos kuiduista sekä liitoskohta, joka ei itse asiassa erotu juuri mitenkään liitoksen onnistuttua. Laite myös mittaa liitoksen aiheuttaman vaimennuksen signaaliin. Vasemmalla oleva pienempi laite on timanttiteräinen leikkuri, jolla kuidun päät leikataan tasaisiksi ennen yhdistämistä.

valokuitu_05

Mökin sisälle tuotu kuitu on tässä tökätty pieneen laserlähettimeen. Siitä lähtevä valo näkyy kuitujen kytkentäpaneelissa parin kilometrin päässä ja auttaa tarvittaessa troubleshootingissa. Vertailun vuoksi vieressä Rovaniemeltä kirpputorilta 15 € ostettu entinen armeijan taskulamppu, jossa on valkoinen sekä liu’utettavilla kalvoilla saatavat punainen ja vihreä valo, joilla voidaan lähettää morsemerkkejä hieman samalla periaatteella kuin valokuidussa.

valokuitu_06

Yhteyttä testataan. Keskuksesta tiedonsiirron nopeus kohosi tässä peräti n. 137 megabittiin sekunnissa, kun samaan aikaan “ylös” kuitua liikkui nelisenkymmentä megabittiä. Taskulampun nappia saisi siis puristella 137 miljoonaa kertaa sekunnissa… Tietenkin lopullinen nopeus riippuu kaikista matkan varrelle sattuvista erilaisista yhteyksistä, toisen pään palvelimen nopeudesta ja vielä hieman niistyy metrin matkalla langattoman yhteyden yli ikkunanpielestä pöydänkulmalle. Toki verkkokaapelilla saisi WLANinkin aiheuttaman vajeen poistettua.

Kuvatekstiä on tässä.

Valokuitukytkin ja langaton tukiasema paikallaan ilman suojakantta. Oranssi peukalonkokoinen palikka moduloi kuidun valonvälkkeen ykkösiksi ja nolliksi ja päinvastoin. Kytkimen alareunasta löytyy neljä verkkokaapelin porttia, mutta langattomana tukiasemanahan sitä käytetään. Verkkokaapelille on kuitenkin käyttöä, jos haluaa saada televisiokanavat valokuidun kautta.

IMG-20150707-WA0006

Tässä täysin hellasärötön näkymä valokuitutukiasemaan asennuksen valmistuttua. Hienosti toimii! Asentaja oli erittäin ammattitaitoinen ja teki hyvää jälkeä. Emme ajoissa hoksanneet, että televisiokanavia varten tukiasema olisi kuitenkin ollut fiksua asentaa toiseen nurkkaan huonetta, seinää pitkin kymmenen metrin päähän. Se kuitenkin hoituu ujuttamalla verkkokaapeli sähköjohtojen koteloinnin kautta.

Sadan megabitin periaatteellisella nopeudella pärjätään taas jonkin aikaa. Tulossa on tietysti 8k-video stereona, virtuaalisilmikot, kosketuksensiirto, IoT, täydellinen ympäristönsimulaatio ja muistojen siirtäminen datana, joten yhteysnopeudet varmasti kehittyvät tästäkin seuraavina vuosikymmeninä!

Back to the Future – Nordefco ADL seminar in Gol, Norway

I had the chance to attend the Nordefco ADL seminar in Norway, May 20th to 22nd as an invited speaker. Nordefco is short for Nordic Defence Co-operation. ADL means Advanced Distance Learning. This was the 10th time the seminar was arranged, always in this Norwegian Twin Peaks town and hotel between snow-capped mountains. Present were some 150 Nordic military and related people, plus some Canadians, Americans, Britons etc.

The main topics that grabbed my attention were

  1. Motivation in ADL
  2. Analytics to enhance learning
  3. MOOCs and learning content
  4. Hands-on workshops about practical content tools and methods
The Nordefco ADL seminar poster

The Nordefco ADL seminar poster

Motivation

Motivation is the key to good learning results, especially in ADL where most of the time the learner is on his own. Many speakers pointed to the distributed collaboration using virtual tools as a means of bringing people together and learn in spite of being geographically apart. MOOC (Massive Online Open Course) is today’s learning forum and method that was mentioned by many. It has even been proven that physical separation improves co-operation skills (both technical and social), and that written responses make students reflect more actively and academically better than face-to-face. I wonder how this relates to using recorded video presentations that are popular in the flipped learning concept. As Sören Lundsgård put it, “teachers have to be very aware to keep the screen warm“. I.e. feedback and interaction are needed.

Professor John M Keller presented the ARCS-V model for integrating motivational design into ADL. ARCS-V stands for Attention, Relevance, Confidence, Satisfaction and Volition. Volition, i.e. the will to continue despite external temptations, keep focused, (Finnish “sisu”?) is decisive in self-learning, I have also noticed when studying MOOC courses. “The instructor’s motivation is just as important as the learner’s, maybe more so” said the professor, and that motivation should also be reflected in the learning material.

Siren Elise talked about storytelling as a way to build motivating learning content. I agree with her and have also used stories and humor whenever possible. She used an IKEA manual as an example of breaking content in pieces and making a story out of it – with a happier ending than what we sometimes get with the Swedish furniture!

Professor Jarmo Viteli from the University of Tampere, Finland, talked about cyber learning, gamification and learning analytics. He used the currently famous Finnish Defence Forces’ letter to the reservists as an example of motivational idea. He also quoted the wise Marshall McLuhan: “Anyone who makes a distinction between games and learning, doesn’t know first thing about either“.

Through the story of a boy in Bhutan, he described the Stanford university online strategy, that I think applies to e.g. Finnish Defence Forces (FDF) and the reservists:
1. University’s own students at campus – flipped classrooms: FDF cadets
2. University’s students outside campus (ADL, MOOCs): FDF staff/officers
3. Any student globally – social responsibility (MOOCs): FDF reserve army

Finally, Dr. Tom Archibald demoed a game made to motivate and teach US Army reserve soldiers (the reserve approach being different from the Finnish reservists). Wisely enough, the game was written and illustrated in the language of the target group, young reserve army soldiers attending service a weekend/month. The game is about decision making in tough situations, with “plenty of opportunities to get drunk and in trouble”. Its idea had of course been heavily criticized, but as I have also noticed, such unorthodox approach often hits home with the real learners. “In the army we hate the Next button“, summed Dr. Archibald the motivation for the game design. The game also goes to show that a good story does not need high quality 3D to work. The game was done with the (free) Unity game development engine and Twine, an open-source tool for telling interactive, non-linear stories.

Analytics

It is high time to get data analytics tools to improve learning and its design. Marketing, business, the game industry and other fields already rely on analytics and big data. In my 20 years in eLearning, I have rarely seen even an attempt at interest in how learners are actually performing in detail. The LMSs haven’t been very helpful in that sense either. Most importantly, the concept of following the learners’ progress on some kind of radar to react to it and guide it to better results, has been missing. This is about to change.

Analytics was mentioned in many presentations. Jonathan Poltrack told about the xAPI. It is a way to track learning experiences achieved even with something else than a computer. One use case for xAPI is “How do I get a centralized view of my learning data?” The topic was somewhat challenging and technical, but a quote may help summarize xAPI:

The xAPI is a specification that describes an interface and the storage / retrieval rules that developers can implement to create a learning experience tracking service. The service works by allowing statements of experience (typically learning experiences, but could be any experience) to be delivered to and stored securely in a Learning Record Store (LRS). The format of these statements is based on Activity Streams (Actor, Verb, Object; e.g.,“I did this.”). In this format, the Actor is the agent the statement is about, like a learner, mentor, teacher, or group. The verb describes the action of the statement, such as read, passed, or taught. And the object is what the Actor interacted with, like a book, a test, or a class.

Analytics, learner tracking and feedback were mentioned in many other presentations too, often together with gamification examples.

MOOCs and learning content

Massive Online Open Courses were described as a disruptive innovation (rather than “same shit in a new wrapping”). I have completed one very good MOOC course (Gamification in Coursera by Kevin Werbach) and was impressed by the method. A MOOC typically mixes short video lessons with additional material, links, exercises with peer review and discussion groups. They are either self-study or scheduled, with an online tutor responsible for even thousands of participants. Good MOOC platforms provide the courses in a very usable format.

But completing a MOOC successfully also requires a lot of effort – maybe even more than just dozing in a lecture hall. It calls for motivation, especially the volition that professor Keller mentioned. Producing and running a MOOC course also takes more effort than putting together an “old style” online course. Currently the need for learning video production capacity is needed. In the seminar this need was answered in many of the hands-on-workshops.

Learning content in general was also discussed in many presentations. Now years after the advent of eLearning, we have a lot of legacy content made with big effort. That effort is about to get wasted unless we look back and make use of some of that content. This topic I touched in my presentation.

My presentation “Different Levels of Digital Learning Content”

I have worked on eLearning content and methods with the Finnish Defence Forces (FDF) since 2005. In my presentation I described the case of abrupt need for eLearning. I was called for reserve training that takes places in two parts. After the first days many were willing to prepare for the next part by studying online. For security etc. reasons there was no material in the FDF Moodle.

Based on my background, I could identify existing learning material that might help in preparing for the reserve training. I also know Moodle. It was agreed that I put up voluntarily an eLearning course with useful content. It took me about one day over two weeks’ time and the course was deployed in time before the exercise. The basic idea for the course came from MOOCs although it currently is more a proof of concept with limited content.

In building the course I realized that the content I used and created could be divided in three levels. For this military audience, I chose to call them

  1. Strategic content – big stuff you either already have or cannot create in time
  2. Tactical content – lighter, modular content that can be made in weeks/months to a specific purpose
  3. Auxiliary content – links, files etc. that are available at once but need to be verified to be suitable for your needs

Most importantly, I realized there needs to be a person (for there is no database and metadata enough) who can by human logic find the required pieces of content and produce the “glue” – the (Moodle) course structure with additional pics, text, tests and procedures needed to deliver the content just in time to those who need it.

From this follows that you need to know your strategic content, and make sure there will be more of it up-to-date. You need to ensure you are capable of producing tactical content when needed. And you need to know what auxiliary content there is and how to use it.

The three content types and "someone" who knows and can.

The three content types and “someone” who knows and can.

There was no strategic material years ago. There was no real LMSs years ago. No-one knew how to learn online. There was no online video. There was no social media, interaction and sharing in the virtual world. All this is here now. The time is right for online learning.

The workshops

I liked the idea of devoting late afternoons for 4-5 runs of hands-on workshops. The setup was well organized. Unfortunately I think not everybody attended the workshops, some of them could have taken more people.

Topics covered in the workshops were mostly about different content production tools such as Office Mix (my workshop), Camtasia, Captivate, Adobe ConnectPro, Skype for Business, interactive PDFs, using Kahoot quizzes etc (a link to the workshops in the end of this blog).

The Future

We are now in the future. I feel that way all the time. Maybe because it is exactly 20 years since I started with eLearning, and now the visions of that time are becoming reality (some of our visions at Valmet are actually online). Everything I saw in the scifi movies in the 80’s is here – KITT, Robocop, Terminator, TRON et al. Fortunately not The Day After (it wasn’t scifi).

FDF media specialist Mikko Tontti about to fly an inexpensive quadcopter drone with GPS guidance, stabilized 4K video and live connection to two controllers on the ground.

FDF media specialist Mikko Tontti about to fly an inexpensive quadcopter drone with GPS guidance, stabilized 4K video, a laser gun and a live video connection to two controllers on the ground.

So where’s the future now? There was not much talk or visions of that in Gol. It’s good that we have achieved something that works, but where to next? What would Marty McFly do?

Teemu Eskola gave an inspiring talk about almost-future, in which we become more and more integrated with our hardware, software, data and connected with each other (read IoT (Internet of Things) + AI). The world of today is about “Me, myself and I” – hopefully not so much in the bad, selfish way it sounds to an old-timer, but in the sense that makes life better for individuals living together.

This approach was also in the heart of the workshop by the Finnish Defence Forces conscript Esa-Pekka Pirhonen. His smart presentation described the work of a Social Media Agent, a type of Community Manager.

The agents are conscripts that moderate closed groups in Facebook. They connect with new conscripts about to enter the service, help them prepare for it and succeed in their time in the Army. Through a mobile phone and a familiar interface, the Facebook agent provides an easy and quickly accessible interface to the support organization that the Army offers.

This is also about a change in how we live with each other. It’s no more about yelling “stick your smile where the sun don’t shine!“. We are not here anymore on a need-to-know basis only, but to achieve more together with others, in the real and virtual worlds. This I call a future where I want to live, and a Nordic way of life I want to defend.

FDF conscript Esa-Pekka Pirhonen presenting the social media agent concept.

FDF conscript Esa-Pekka Pirhonen presenting the social media agent concept. Three real agents are on standby in the Facebook chat in the laptop in front of him, ready to answer questions typed in by the audience.

Thanks to the organizers, colleagues, audience and Pers hotell for a great conference and to Tuomas “Tumppi” Tihula for the invitation! See you next year in Finland.

Seminar program and workshops

Speakers and topics: http://www.fels.dk/adlforum/confirmed-speaker-2015/
Workshop abstracts: http://www.fels.dk/adlforum/workshops/

Twitter feed

Twitter feed from the seminar (hashtag #nordicadl): https://twitter.com/search?q=%23nordicadl&src=typd&vertical=default&f=tweets

Useful quotes

  • From “the saint on stage” to a “guide on the side” – Elisabeth Engum
  • “Foil and toil” – traditional classroom information overflow by John M Keller
  • “The instructor’s motivation is just as important as the learner’s, maybe more so” – John M Keller
  • “As teachers we have to be very aware to keep the screen warm” – Sören Lundsgård
  • “Anyone who makes a distinction between games and learning, doesn’t know first thing about either” (Marshall McLuhan / Jarmo Viteli)
  • “In the army we hate the Next button” – Dr. Tom Archibald
  • “Same shit in a new wrapping” – June Breivik
  • “Don’t take content so seriously!” – Lasse Hamre
  • “In marketing, the most important thing is the word “new”” – Teemu Eskola
  • “You need to make it all about me – it’s a Me culture” – Teemu Eskola
  • “How do I get a centralized view of my learning data?” – Jonathan Poltrack
  • “Teacher monologue is a barrier for learning” – Elisabeth Engum
  • “You can innovate as much as you like, as long as you don’t change anything” – June Breivik

Links to software and sites

Ken aasilla ratsastaa Minecraftissa

Kun menin kesätöihin Valmetille 1995, piti erikseen anoa lupa käyttää internetiä työssä. Nykyään työkaluihini voi kuulua vaikkapa Minecraft-peli. Vähiin on silti jäänyt työkseen pelaaminen vieläkin, vaikka olen puhunut pelillistämisestä pitkään monissa tilaisuuksissa.

Olin päivittämässä pelillistämistä käsittelevää esitystäni loppukevään tilaisuuksia varten, kun törmäsin Facebookin Minecraft-aiheisessa ryhmässä uutiseen Kirkon lapsille perustamasta Minecraft-maailmasta, Fisucraftista. Jos et tiedä Minecraftista paljon mitään, en ala tässä selittää tarkemmin. Olen itsekin sen parissa noviisi.

Fisucraftiin on rakennettu mm. Jerusalem ajanlaskumme alussa. Pelaajat voivat liikkua kaupungissa ja sen ympäristössä. Sieltä löytyy opasteet mm. Herodeksen palatsiin, temppeliin, Golgatalle ja Getsemanen puutarhaan, pääsiäisen tapahtumapaikoille. Tunnistin heti itkumuurin palikkamallista, kun olen nähnyt sen oikeasti vuonna 1999. Pääsiäisenä Minecraft-Jerusalemissa oli järjestetty ajankohtaan liittyviä tapahtumia, ainakin Jeesus oli ratsastanut kaupunkiin aasilla. Minecrafthan on “hiekkalaatikko” eli pelimaailma, jossa voi oleilla ja seikkailla – ja vaikka seurata tällaista tapahtumaa, jota ei ole ohjelmoitu, vaan pelaajat esittävät sen. Sananlevityksessä kirkko on aina ollut nopea käyttämään uutta tekniikkaa.

Katso tästä parin minuutin video kävelystäni Jerusalemin temppeliin, rahanvaihtajien ja kaupustelijoiden kojuista ja muista maisemista.

Ruotsalaislähtöisestä, maailman suosituimmasta tietokonepelistä Minecrafista on tehty oppimisen tarpeisiin MinecraftEdu-versio suomalaisvoimin. Se on palvelinversio, johon on toteutettu opettajan ja oppilaiden tarpeisiin toimintoja, joilla maailmaan voi rakentaa tehtäviä ja sen avulla oppilaita ja oppimistilanteita voi hallita. Fisucraft ei ole Edu-versio, vaan muokattu Minecraft-palvelin, joka asentaa käyttäjän koneelle antiikin maailman esittämiseen tarvittavia lisäelementtejä. Itse kaupunkia ei pelaaja voi rikkoa, mutta uusia paikkoja ja rakennuksia voi toteuttaa kuten perus-Minecraftissakin.

Esimerkiksi pääsiäistapahtumien kokeminen pelin kautta on osa tämän päivän oppimisen työkalujen valikoimaa. Tunnilla kerrottu ja kirjasta luettu tarina voidaan pelissä elää, pelata tai leikkiä läpi, jolloin se muuttuu omakohtaisemmaksi kokemukseksi. Pelaajat voivat saada aktiivisia rooleja tarinassa, ja tietenkin siitä syntyy heti uusia versioita. Omat lennokkaat versiot voivat tietysti myös vaikeuttaa alkuperäisen tarinan yksityiskohtien muistiin jäämistä.

Tosin muistan kyllä yhä, miten järkyttävältä syyttömän tuomitseminen ja ristiinnaulitseminen kuulosti kansakoulun ekaluokkalaisen korviin vuonna 1976 ihan ilman 3D-maailmaakin. Aamutkin aloitettiin silloin vielä virsikirjasta polkuharmoonin tahdissa.

Itkumuuri Jerusalemissa vuonna 1999.

Itkumuuri Jerusalemissa vuonna 1999.

Näytin peli-Jerusalemia lakimiesten koulutuksesta vastaavalle kollegalleni, ja hän keksi heti skenaarioita Pilatuksen oikeudenkäynnin tiimoilta pelissä pelattavaksi. Mistä syytetään? Mitä todisteita esitetään? Mihin tuomio perustuu? Mitä puolustuksella on sanottavaa? Miten roomalainen oikeuskäytäntö heijastuu tähän päivään? Onko tässä nyt kyseessä sopimusteksteissäkin usein esiintyvä “Act of God”?

Vastaavantyyppisiä koulutustilanteita ja -maailmoja on Minecraftiin toteutettu jo pitkään, ja jatkanpa aktiivisesti niihin paneutumista. Talvella aloitin muuten “Minecraft oppimisessa”-aiheisen MOOCin, mutta se on vielä kesken, Canvas ei ole niin hyvä MOOC-ympäristö kuin Coursera, ja kurssi on vähän raskaasti toteutettu. Nyt täytyy se kyllä jatkaa loppuun.

Virtuaali-Jerusalemiin pääset näin:

  1. Varasta lapsesi Minecraft-tunnukset ja käynnistä peli (tai pulita lisenssi, jos seitsemännen käskyn rikkominen kirvelee)
  2. Klikkaa “Moninpeli” ja “Yhdistä suoraan”
  3. Anna palvelimen nimeksi pelaa.fisucraft.net ja klikkaa “liity peliin”
  4. Pelimaailmaan tupsahdettuasi paina T ja kirjoita “/warp Jerusalem”
  5. Fiat lux! Pölähdät Jerusalemiin.
  6. Liiku W, A, S ja D -näppäimillä (kuten kaikissa 3D-peleissä) ja katso ympärillesi hiirellä. Välilyönnillä pääset hyppimään esim. portaita ylös.
  7. Odota, että aurinko laskee. Valaistu antiikin kaupunki on vaikuttava!

Lisätietoa Fisucraft-maailmasta: http://fisucraft.net/

Facebookista löytyy esim. ryhmät MinecraftEdu Teachers https://www.facebook.com/groups/232685223605349/
Oppimispelit ja virtuaaliset ympäristöt https://www.facebook.com/groups/266517516753052/
Suomen mallinnus Minecraftiin (josta tämän jutun aiheen bongasinkin)
https://www.facebook.com/groups/220841671459973/