Neljäntienristeys ja Lopotti Suomi-kuvana

Luin Tommi Kinnusen Finlandia-ehdokkaan Neljäntienristeys ja sen jatko-osan Lopotti itselleni poikkeuksellisessa tahdissa muutaman päivän sisään kommentoidakseni jälkimmäistä Kirsin kirjakerhossa. Tommi Kinnunen on tehnyt komean työn kirjoittaessaan 700 sivua runsaan vuosisadan mitalle jakautuvaa, pohjoiseen syrjä-Suomeen sijoittuvaa sukuhistoriaa. Tarinan pääaiheita ovat suku ja sen salaisuudet, perheenjäsenten välit, erilaisuus ja halu olla oma itsensä ympäristön paineissa. Minun ikäiseni kirjoittaja kattaa ne sukupolvet, jotka ihminen voi nelikymppisenä tuntea: omansa, lapsensa, vanhempansa, isovanhempansa ja jos oikein on historiasta kiinnostunut, vielä isovanhempien vanhemmista jotain. Runsaaseen sataan vuoteen sisältyy tietenkin koko maamme itsenäinen historia, mukaan lukien kansamme kokoava ja määrittävä tarina, “viime sodat”. Melankolisesta juonesta tulevat mieleen mm. Kjell Westön teokset ja Tarmo Koiviston sarjakuvaklassikko Mämmilä.

Kansikuva_Neljäntienristeys_ja_Lopotti

Minua historiasta ja suvusta kiinnostuneena kosketti Neljäntienristeys enemmän. Lopotti kertoo tuoreemmista ajoista ja käsittelee sokean naisen ja homoksi itsensä huomaavan pojan kasvua vaikeuksineen 60- ja 80-luvuilta alkaen. Etäisistä aiheista huolimatta kirjailija tallentaa hyvin itsellenikin tuttua ajankuvaa. Myönteistä näissä tarinoissa on yksilön tuskista huolimatta se kasvu, mikä yhteiskunnassa tapahtuu samaan aikaan niin, että kynnykset, esteet ja estot hiljalleen poistuvat, kunnes tullaan nykypäiväämme, jossa voimme sujuvasti kauhistella muita kulttuureja, jotka ovat asenteiltaan yhä siinä missä isovanhempamme elivät arkeaan.

Neljäntienristeyksessä kirjailijalla on enemmän mielikuvituksenvapautta, mikä näkyy mielenkiintoisempana tarinana. Kirja alkaa hurjalla kuvauksella suvun kantaäidin, omapäisen kätilön työstä pohjoisen erämaissa. Synnytys ei tänäkään päivänä ole pohjoisessa leikin asia, kun ambulanssimatka kestää monta tuntia. Koulutettu, osaava kätilö saattoi pelastaa ihmishenkiä ja antaa perhe-elämälle kehittymisen mahdollisuuksia. Nainen saattoi nousta yhteisön voimahahmoksi papin, lääkärin ja kartanonherran rinnalle.

VARO, JUONIPALJASTUS! Kätilö-Maria kääntää suvun tarinan raiteiden vaihdevipua polttamalla aviotonta lasta odottavan Lahja-tyttärensä Amerikkaan muuttaneen poikaystävän kirjeet. Lahja päätyy naimisiin Onnin kanssa, joka on mukava mies mutta ei välitä naisista. Sellainen on tietenkin vuosisadan alkupuolella paitsi luonnotonta, myös laitonta ja syntiäkin, erityisesti uskonnon puristamassa pohjoisen arjessa. Onni joutuu sotaan josta selviää palkittuna, mutta hautaa kyvyttömyytensä pakonomaiseen, päätalomaiseen työntekoon sodan tuhoaman pohjoisen jälleenrakentamisessa. Onnin tarina on kuin Juicen Isoisän hinttipussi -laulusta. Lahjasta kasvaa näiden inhimillisten puutostilojen riuduttamana lähes kauhuelokuvamainen Anoppi, huumoriniukan tarinan hirtehisin hahmo, joka onnistuu pilaamaan kaikki sosiaalisen kanssakäynnin muodot lasten ja aikuisten kanssa. Näistä juurisyistä rakentuu 2000-luvulle kantava tarina.

Koin mielenkiintoisena tarinassa toistuvan kirjeiden polttamisen ja sitä kautta tapahtuvan suvun historian muokkaamisen. Yhteistä muistia suku rakentaa keskusteluissaan muistelemalla mitä kukin sanoi missäkin. Myös minulle tärkeällä valokuvalla on suuri rooli: perhe pitää valokuvaamoa ja kuvaa elämäänsä, asian ei katsota tapahtuneen jos siitä ei ole valokuvaa. Lahja ja Onni tutustuvat Onnin selfieiden kautta, jotka on otettu sen ajan Tinder-tarkoituksiin. Itsekin käytän vanhoja kirjeitä, valokuvia ja dokumentteja aikakoneena menneeseen. Albumista irronneet kuvat, venäläisten pelossa poltetut kirjeet ja jonnekin kadonneet asiakirjat kismittävät mieltä. Pitäkäämme kaikki arkistoistamme huolta!

Erityisesti pidin Kinnusen tavasta kuvata hyvin pienillä viitteillä ja väläyksillä perheen erilaisia persoonallisuuksia. Poikkeusyksilöiden rimpuilun taustalla arkea pyörittää “normaalien” joukko, josta erottuvat lämpiminä hahmoina sopua rakentava isähahmo Johannes ja hänen pitkämielinen Kaarina-vaimonsa. Mukava oli myös vaihteeksi nähdä kotikaupunkini Helsinki jonkun mielestä edistyksellisyyden ja mahdollisuuksien paikkana eikä ummehtuneena Kekkoslovakian pääkaupunkina.

Kinnusen tarinaa voi katsoa myös työnäkökulmasta. Työnteko, koulutus, osaaminen ja sukupuolten tasa-arvo arvostetaan siinä korkealle. Kätilö, valokuvaaja, taitava puuseppä, vammaisten kouluttaminen ja korkeakoulutuksen hankkiminen kertovat osaamisen arvosta. Kulloinkin uusinta tekniikkaa otetaan käyttöön: polkupyörä, kamerat, sähkövalo. Digitalisaatio antaa lopulta syyn hylätä suvun bisnes, valokuvaamo.

Yhdenmukaisuus, standardit, poikkeamien minimointi ja vakioidut prosessit ovat mahdollistaneet teollistumisen. Luonnon armoilla elävässä tai teollistuvassa yhteiskunnassa erilaisuus oli uhka ja häiriö. Nyt elämme länsimaissa jälkiteollisessa yhteiskunnassa tekoälyavusteisen virtuaalimaailman kynnyksellä. “Normaali” tarkoittaa häviäjää, erilaisuutta pidetään ainoana mahdollisuutena erottua ja selviytyä “armottomassa ja kiihtyvässä kilpailussa”.

Kuten perheessä ja yhteisössä, pitäisi meidän myös työpaikoilla ja verkostoissamme oppia toimimaan entistä joustavammin erilaisten ihmisten kanssa, oli erona sitten ikä, sukupuoli, kieli, ihonväri, kansallisuus, kulttuuri tai muut taipumukset. Tästä ollaan työelämässä vielä kaukana, kun katsoo oikeaoppisen LinkedIn-kuvan ohjeistusta tai miettii miten totta on suosittu klisee “meillä saa epäonnistua”. Neljäntienristeys ja Lopotti kertovat silti, että kehitys avoimuuteen ja sallivuuteen on väistämätöntä ja välttämätöntä. Mitä enemmän saamme olla omanlaisiamme ja vapaita, sitä paremmin voimme. Lähes korni vitsi onkin, että Lopotti-nimen esitetään johtuvan venäjänkielen sanasta svoboda, “vapaus”!

Tommi Kinnunen on kirjoittanut hienon suomalaisen perhetarinan.

Advertisements
Ehkä parhaan muistutuksen tulevaisuudesta ja sen yllätyksistä koin lentoasemalla tämän kyltin nähdessäni!

BETT-messuilta hoverboardilla tulevaisuuteen

The gift of tomorrow is not given today. The fruits of tomorrow are sown this day“.

Tämä oli Lontoossa 20.-23.1.2016 järjestettyjen BETT (British Education Technology) -messujen mieleenpainuvimman esityksen ydinviesti. Esityksen piti “spoken word artist” Beyonder perjantain messupäivän avaukseksi. Tulevaisuutta luotaavan puheen olisi voinut pitää joku opetusministerikin, eikä siitä olisi ehkä jäänyt paljoa mieleen. Beyonderin räpin, laulun, lausunnan ja näytelmän sekainen tulkinta antoi luvan vaikka toistaa tuota mantraa parikymmentä kertaa, eri sävelkorkeuksilla ja rytmillä, niin että viesti meni perille. Pieni näyte esityksestä tässä twiitissä.

Vaikka BETT on teknologiapainotteinen tilaisuus, minulle jäi sieltä mieleen “suuren maailman” sävyjä juuri esiintymiseen, kulttuuriin ja oppimiseen liittyen. Heti ensimmäisessä kuulemassani esityksessä todettiin kansainvaellusten lisäävän entisestään oppijoiden kirjoa ja sen tuomia haasteita. Niistä luulisi tässä vuosisataisessa Kansainyhteisön sulatusuunissa jo olevan paljon sellaista kokemusta, josta meillä on vasta kalpea aavistus.

Teknologia toki nähtiin yhtenä mahdollisuuksien tuojana ja erojen tasaajana, mutta yleisesti puheissa painotettiin tekniikan välineroolia ja tärkeämpänä pidettiin lasten (ja aikuistenkin) tarvetta kuulua johonkin, olla osa yhteisöä, voidakseen kasvaa ja oppia. Tästä esimerkkinä oli erilaisia yhteisöllisiä koulutöitä, joissa vastattiin eri oppiaineiden tavoitteisiin. Eräässä tiedeprojektissa koululaiset tutkivat erilaisia lentokoneen siipiä. Tietoa haettiin oikeilta asiantuntijoilta ja tuloksia esiteltiin ilmailuviranomaisille. Työssä yhdistyi tiedonhaku netistä ja ihmisiltä, simulointi tietokoneella, fyysisen mallin rakentaminen, ryhmätyö, dokumentointi ja esiintyminen.

Konkreettista askartelua sekä virtuaali- ja reaalimaailmaa yhdistävää värkkäystä oli esillä monenlaisten ohjelmoitavien robottien (esim. BBC micro:bit, Ohbot ja Lego Mindstorm) sekä tietysti 3D-tulostuksen muodossa. Edullisen ja pienen Raspberry Pi -suorittimen tavallisesta poikkeava sovellus oli Sonic Pi -tuote, jolla ohjelmoitiin robojen sijaan musiikkia. Demoesityksessä rakennettiin 30 koodirivillä teknobiisin perusta, ja samalla opittiin ohjelmointia sekä matematiikan ja musiikin yhteyttä rytmin, tempon, sävelkorkeuden jne kautta.

Englantilaiskoululaisten iPad Band musisoi tableteilla. Mutta joku kapinallinen on ottanut analogisen skebansa lavalle!

Englantilaiskoululaisten iPad Band musisoi tableteilla. Mutta joku kapinallinen on ottanut analogisen skebansa lavalle!

Yhdessä tekemisestä, taiteesta ja tekniikkapohjaisesta musiikista oli mukavana esimerkkinä myös koululaisten iPad Band, joka coveroi hittejä esitysten tauoilla käyttäen tabletteja soittiminaan. Joku vertasi opettajaa orkesterinjohtajaan. Luokka eli orkesteri oppii erilaisilla soittimilla, eri tahtiin mutta yhdessä.

"1:1 with Surface at Hogwarts School of Witchcraft & Wizardy" (1:1 tarkoittaa lasten ja päätelaitteiden lukumäärän suhdetta)

“1:1 with Surface at Hogwarts School of Witchcraft & Wizardy” (1:1 tarkoittaa lasten ja päätelaitteiden lukumäärän suhdetta)

Messuesityksistä edukseen erottui myös Microsoftin puolituntinen “1:1 with Surface at Hogwarts School of Witchcraft & Wizardry”. Tavallisen tuote-esittelyn sijaan Surface Pro 4 -tablettitietokone esiteltiin uutena Tylypahkan työkaluna. Surfacen kynä oli “muggle wand” eli jästisauva, erotuksena oikeista taikasauvoista. Jästisauvakin osoittautui varsin toimivaksi peliksi, minkä myös tuoreena Surface-käyttäjänä olen ilokseni voinut havaita. Esityksen puvustus, käsikirjoitus ja hyvin tehty materiaali ansaitsivat aplodit. Sinänsä hyvät OneNote- ja Office365-esitykset olivat vain “tavallisia” esityksiä.

Minecraft-kuvioitu workshop-alue, jossa harjoiteltiin craftaamista ja MInecraftin käyttöä koulumaailmassa. Onkohan Linuxin jälkeen Suomesta tullut mitään näin hienoa?

Minecraft-kuvioitu workshop-alue, jossa harjoiteltiin craftaamista ja Minecraftin käyttöä koulumaailmassa. Onkohan Linuxin jälkeen Suomesta tullut mitään näin hienoa?

Microsoft on panostanut pohjoismaiseen osaamiseen ostamalla ensin maailman myydyimmän tietokonepelin, Ruotsissa kehitetyn Minecraftin, ja nyt Suomessa Minecraftin päälle rakennetun MinecraftEdu-oppimisympäristön. Näistä muodostuvaa Minecraft Education Editionia esiteltiin myös, ja “craftaamisesta” oli tarjolla workshopejakin. Vaikka Suomi mainittiin monissakin esityksissä esimerkkinä hyvästä oppimisesta, meitä ei kuitenkaan tässä käytetty referenssinä.

Kaikki Microsoftin BETT-esitykset on koottu tänne.

Lego Education on onnistunut pysymään liki puolen vuosisadan rakentajan urani ajan tutkan katveessa. No more!

Lego Education on onnistunut pysymään liki puolen vuosisadan rakentajanurani ajan tutkan katveessa. Minecraftiin verrattuna Lego on fyysistä old school -menoa.

Minecraftin lisäksi minua lähellä oleva pelillistäminen ei ollut mitenkään isosti esillä. Toinen ilmiö, joka jäi vähälle huomiolle, oli mm. syksyn 2015 Slushissa hallinnut VR eli Virtual Reality. Itse näin vain Googlen esityksessä mainostettavan oivallista Google Cardboard -pahvisilmikkoa ja virtuaaliset luokkaretket mahdollistavaa Expeditions-ohjelmaa.

Työni puolesta kiinnostivat myös digitaaliset oppimateriaalit. Digikirjoja ei ollut paljon tarjolla, eikä niiden lukulaitteitakaan. Erillisille lukulaitteille ei tosin kouluissa varmasti käyttöä olekaan, vaan sisältöjä käytetään läppäreillä, tableteilla ja varmasti enenevässä määrin älypuhelimilla. Kehittämämme digikirjaratkaisu vaikuttaakin tähän tarjontaan verrattuna hyvin edistykselliseltä.

Edita Publishingin digikirja "Satakieli" (äidinkielen oppikirja) puhelimessa

Edita Publishingin digikirja “Satakieli” (äidinkielen oppikirja) puhelimessa.

Analytiikka eri muodoissaan oli aika lailla esillä. Oppimistulosten, sisältöjen käytön ja kaiken mitattavan analysoinnissa nähtiin paljon mahdollisuuksia ainakin järjestelmien tarjoajien mielestä – opettajat eivät tunnu sisäistäneen asiaa samalla tavalla, ehkä elämä silmänvalkuaistennäköetäisyydellä oppijaresursseista vaikuttaa tähän. Erikoisimmassa ratkaisussa oppilaat pystyi arvostelemaan “kahdella klikkauksella” ja ohjelma tuotti tuloksena eri kriteerein optimoidun istumajärjestyksen.

Kollegat kehuivat Kaarinan kaupungin Keijo Sipilän esitystä peruskoulutuksen digitalisoinnista, joten Suomi pääsi hyvissä merkeissä esille. Suomalaisia näytteilleasettajia paikalla taisi olla vain Ubiikki ja Discendum, mutta suomalaisia 35 000 osallistujan joukossa lieni useampi sata.

Mitään aivan uutta ja ihmeellistä ei messuilla tullut vastaan. Kaikki parikymmentä vuotta kehitellyt ideat ja tekniikat ovat siinä vaiheessa, että niitä siirretään nyt oikeasti arkeen. Englantilaisten opettajien työ on kuulemma viimeisen viiden vuoden aikana muuttunut teknologian vuoksi enemmän kuin minkään muun toimialan. Onkohan tämä muutos Suomessa vielä edessä?

Learning_playlists.jpg

John Collickin (Promethean) mukaan tulevaisuuden oppijat kokoavat “oppimisen soittolistansa” (learning playlist) perinteisiä ja uusia tekniikoita, metodeja ja sisältöjä miksaten. Tähän tiedon kuratointiajatukseen voi hyvin yhtyä. Itse näen OneNoten tapaiset työkalut yhtenä tällaisena soittolistan koontivälineenä. Me vasta aikuisena hiireen tarttuneet emme edes tajua, että nykylaitteet ymmärtävät ympäristöään, puhetta, käsinkirjoitettua tekstiä, tietävät sijaintinsa ja ovat koko ajan yhteydessä toisiinsa. Onkohan turha edes miettiä, kuuluuko tietotekniikka oppimiseen?

Ehkä parhaan muistutuksen tulevaisuudesta ja sen yllätyksistä koin lentoasemalla tämän kyltin nähdessäni!

Ehkä parhaan muistutuksen tulevaisuudesta ja sen arvaamattomista yllätyksistä koin lentoasemalla tämän kyltin nähdessäni!

Mis sie tarviit hyvvää kirjaa, täs siul o sellane

…ja kaikki tietävät, että kyse on Väinö Linnan teoksesta Tuntematon sotilas. Tyhjennetään saman tien hipsterimpien lukijoiden pajatso: olen nelikymppinen diplomi-insinööri ja reserviupseeri, joten on kysymättäkin selvää, että ihmis-, johtamis-, historia- ja kulttuurinäkemykseni rakentuu osaltaan Väinö Linnan alun perin radikaalina pidetyn klassikon ympärille. Ja niin pitäisi muidenkin katsomuksen rakentua! (tähän 😉 varmuushymiö)

Tuntematon sotilas, pehmeäkantinen versioni

Tuntematon sotilas, pehmeäkantinen versioni

(…jaa, etkö muistakaan tarinaa ulkoa? Voit kerrata perusteet vaikka Wikipediasta. Kyseessä on siis suomalaisen sotilaan “Hobitti – sinne ja takaisin“, vuosina 1941-1944).

Sain kirjan loppuun tänään itsenäisyyspäivän 2015 aattona. Olen lukenut Tuntemattoman ainakin kerran ikävuosikymmenessä, aina saman pehmeäkantisen painoksen (kerran myös “sensuroimattoman” Sotaromaanin). Ensimmäisen kerran jännäsin päähenkilöiden kohtaloita teininä kesäauringossa veneen kannella. Lukukertojen myötä Vanhala, Rahikainen ja kumppanit ovat muuttuneet isoista miehistä ikätovereiksi, sitten junioreiksi ja nyt voisin jo olla heidän isänsä.

Eli siis ai miksi pitäisi Tuntemattoman olla yhtenä elämän kulmakivenä? No, kirjahan onkin pohjimmiltaan sotaromaaniksi puettu tarina joukosta erilaisia ihmisiä poikkeusoloissa. On selviäjiä, nilkkejä, sumplijoita, sankareita, perässähiihtäjiä, pelkureita ja hihittäjiä, puupäitä ja tunneälyn taitajia. Samat hahmot ja ryhmädynamiikan jokainen tunnistaa koululuokasta, työpaikalta, sählyporukasta, mammajumpasta ja rekrytointifirmojen persoonallisuustesteistä. Päähenkilöt esiintyvät armeijatyyliin sukunimillään (etunimen moni saa vasta kaatuessaan) joten Määtän, Lammion ja Honkajoen voi yhtä hyvin kuvitella naiseksi – mitään erityistä miespiirrettä heissä ei ole.

Tuntematon siis vain sattuu sijoittumaan Suomen sotien aikaan, mutta kuvaa meitä kaikkia arjen touhuissa. Tulee mieleen toinen monumentaalinen eepos, television klassikkosarja “Sopranos“. Siinä oltiin kertovinaan mafiaperheen elämästä, kun oikeasti tarina kuvasi tavallisen valkokaulustyöläisen kamppailua yritysorganisaation lokeroissa.

Ajan myötä Linnan kuvaama konekiväärijoukkue muotoutuu lähes ketterän projektityön Agile-filosofian mukaiseksi itseorganisoituvaksi asiantuntijatiimiksi, mutta johtajiakin tarvitaan. Kuten sotamies Honkajoki sanoo: “Minua täytyy käskee. Minä en uskalla lähtee vapaaehtoisesti”.

Tuntematonta voi soveltaa moraalisena kompassina elämän valintatilanteissa. Mitä Koskela nyt tekisi? Älä nyt vaan sano niin kuin Lammio! Onko tämä homma pyöreiden kivien asettelua vai oikeaa mielenratekiaa? Kaikille työstä ja elämästä tuttu vaikea kysymys, tehdäkö oman pään mukaan vai niin kuin käsketään ja on tapana, on tarinan kantava aihe.

Kielellisesti monipuolisen kirjan lentävät lauseet sopivat moneen paikkaan, kuten tämänkin jutun otsikkoon, ja toimivat siinä missä nykypäivän nettimeemit. “Ei saa jäädä tuleen makaamaan” on vain toinen tapa sanoa “pitää mennä pois mukavuusalueelta“. Tyylikäs esimerkki on juttu “Tuntematon saneeraaja”  2000-luvun alkupuolelta – aivan kuin elävästä elämästä.

Nykyään ei enää ole aikaa lukea kirjoja tuntikausia putkeen. Kun juonta ja henkilökohtaloita ei tutussa kirjassa nyt tarvinnut jännittää, saatoin kiinnittää huomiota kirjalliseen suoritukseen. Miltä tämänkertainen lukukokemus tuntui?

Huomasin, että Linna on kirjoittanut Tuntemattoman puolen tusinan sivun kohtauksiksi, joita voi lukea yhden tai kaksi kerrallaan hampaita harjatessa. Tarina etenee tasaisesti kohtauksesta ja illasta toiseen, ja purukalusto säilyy priimana. Edelleen itselleni läheisimmiksi hahmoiksi koin Kariluodon ja Hietasen.

Muistin, että Linnan kuvaamalta ruohonjuuritasalta upseeritkin olisi esitetty turhantärkeinä hölmöinä. Näin ei suinkaan ollut, vaan komppanian upseerit esitetään jopa esimerkillisinä toimijoina. Huonot piirteet johtuvat luonteesta, tai kuten vaikka Kariluodon ja Jalovaaran tapauksissa järjestelmän säännöistä ja toimintamalleista, jotka estävät järjen käytön ja johtavat Kariluodonkin joukkueen tuhoon. Lehto ja Karjula ovat kuin sama mies, vain sattumalta organisaation eri päissä. Linna uskoo ihmisten mahdollisuuteen kasvaa, ja tarinan kesto antaa monelle henkilölle siihen tilaisuuden – onhan myös kyse niistä ikävuosista, jolloin ihminen “aikuistuu”, on sitten sota tai yt-neuvottelut.

Kirjan “sodanvastaista” sanomaa korostaa draaman laki, joka määrää suurimman osan päähenkilöistä kaatumaan. Lainausmerkit siksi, että he ovat kuitenkin yleensä poikkeuksellisen sankarillisia vainajia. (Huom SPOILER ALERT/JUONIPALJASTUS:) Kaarna uhraa itsensä tulikasteen onnistumiseksi, Lahtinen yrittää pelastaa konekiväärin ja Hietanen haavoittuneenakin toiset kohtalotoverinsa, Koskela tuhoaa tankin ja Asumaniemi vyöryttää vihollisasemat. Sodassa yleisiä vahinkoja ja oman tulen tappioita ei satu.

Edvin Laineen elokuvassa Rahikainen, Lehto ja Määttä “Golgatalla”

Kirjan kanssa erottamattoman parin muodostaa Edvin Laineen elokuvasovitus, joka tänäkin vuonna on itsenäisyyspäivänä Teemalta nähtävissä. Näin sen ensi kerran joskus kymmenvuotiaana. En ymmärtänyt murteella puhutuista repliikeistä kuin osan, enkä saanut katsoa Lehdon itsemurhaa (joka on kuvattu kotimme lähistöllä Munkkivuoren metsikössä). Suomi-filmi-kliseineenkin Laineen elokuva on se oikea. Hieman ennen omaa armeija-aikaani tehty uudelleenfilmatisointi jäi hajuttomaksi ja jotenkin leimautuu edelleen YYA-ajan tuotteeksi. Saapa nähdä, miten suunnitteilla oleva kolmas versio esittää Linnan tarinan. Toivottavasti siinä ei olla kiitospaita yllä.

juliste_Kariluoto  juliste_Riitaoja

Mollbergin elokuvaversion kanteen on nostettu Kariluodon tilalle Riitaoja, joukon heikoin lenkki.

Kirjassa kuvataan nyt melkein vuosisadan takaista maailmaa ja ihmisiä. Vaikka heidän perusluonteensa ovat samoja kuin tänäänkin, emme voi läheskään käsittää tuon ajan maailmankuvaa ja motiiveja. Miten todenmukainen Tuntematon lienee? Luin muutama vuosi sitten sotilaspsykologian perusteoksena pidetyn Knut Pippingin tutkimuksen “Komppania pienoisyhteiskuntana” ja se oli käytännössä kuin Tuntemattoman sotilaan dokumenttiversio. Suosittelen etsimään tuota harvinaisuutta kirjastosta, jos aihe kiinnostaa.

Kuoleman luonnollisuus jo tarinan alusta asti tietysti hämmentää nykypäivänä. Miten ihmiset ovat voineet kestää tällaiset määrät ihmishenkien menetyksiä ja väkivaltaa? Millaista oli elämä sen ajan arjessa, kun aika velikullat voivat reippaasti tappaa vihollisia ja kuolla itse? Ei ihme, että sodan varjot kurkottavat tähänkin päivään asti.

Mitä Tuntemattomasta kritisoisin? Jos nyt lukija tarttuu kirjaan ensimmäistä kertaa ilman pohjatietoja, ei hän ainakaan ymmärrä, miten tarina sijoittuu Suomen sotahistoriaan, missä se tapahtuu ja miksi. Kirjan ilmestymisaikana kaikki ovat nämä taustat tunteneet, mutta nyt tarina jää historiallisesti yhtä ilmaan kuin monet yksilötasolta kuvatut sotaelokuvat. Mutta tässähän kerrotaankin ihmisistä poikkeusoloissa, eikä kyseessä ole historian oppikirja.

Jos jättää ajattelematta päähenkilöitä yhtä lailla naisina nykytyöympäristössä, kuten edellä ehdotin, niin tasa-arvoinen ei tarina ole. Kirjassa ei syrjitä mitään kansallisuutta, aatetta tai rotua, mutta ilmeisesti kirjoittajan henkilökohtaisista syistä naiset eivät tarinassa pääse loistamaan. Nykyään tämä tietysti tuntuu oudolta.

Onko kirjan lopputoteamuksella, “hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni Suomi” ollut kansakuntaamme ohjaava, lannistava vaikutus? Rampauttaako Vanhalan lohkaisu vieläkin turvallisuuspoliittista ymmärrystämme – kirjasta kun voi jäädä kuva, että Suomi olisi yksin selvinnyt sodasta jättiläistä vastaan? Onko Linna osasyyllinen siihen, ettemme osaa ajoissa hakeutua turvaan länteen? Honkajokiko meidät on tuominnut luulemaan, että läntisten demokratioiden liitto on yhtä kuin Karjalan mänty? Paha sanoa, mutta mielessä käy.

Laitan kirjan taas muutamaksi vuodeksi hyllyyn. Mielenkiintoista nähdä, millainen on seuraava tulkintani siitä.

Testitulos_Kariluoto

Kaikki ne värit joita emme näe

Luin Anthony Doerrin toiseen maailmansotaan sijoittuvan romaanin “Kaikki se valo jota emme näe“. Kirjaa olivat kehuneet sekä vaimo että anoppi ja työpaikalla tarjoutui tilaisuus osallistua Kirsi’s Book Clubin keskusteluun teoksesta. Sotahistorian harrastajalle tällainen fantasialla maustettu tarina maistui oikein hyvin.

Kirja kertoo sokeasta ranskalaisesta pakolaistytöstä ja saksalaisista orposisaruksista, jotka tuovat hieman mieleen Topeliuksen Koivun ja tähden päähenkilöt. Lapset ovat hyvin lahjakkaita ja kykenevät pinnistämään hankalista olosuhteistaan kohti parempaa elämää. Ehkä tietämättään he näkevät osan siitä valosta, jota silmä ei havaitse.

Kirjan nimelle löytyy pohja myös fysiikasta. Saksalaisorpo Werner on kiinnostunut tekniikasta ja erityisesti radioista, 1930-luvun tiedon valtatien päätelaitteesta. Hän oppii Hertzin teorioista, että näkemämme valon aallonpituudet ovat vain pieni osa koko sähkömagneettisesta spektristä. Valon eri värien kummallekin puolelle jatkuvilla aallonpituuksilla liikkuvat myös radioaallot ja niiden välittäminä uudet ideat, näkemykset ja henkilökohtaiset viestit. Vaikuttaa siltä, että radion ihme voisi kantaa äänen jopa elämän ja kuoleman rajan yli, niiden luokse, joita emme voi nähdä vaikka haluaisimmekin.

Vaikka Werner pystyy rakentamaan radion, jolla hän näkee vihollisen piilopaikat aavoilla aroilla, ei hänen järkensä valo riitä paljastamaan moraalisesti oikeille reiteille osoittavia tienviittoja valinnan hetkillä. Sokeakin tyttö näkee paremmin, mikä on oikein.

Satumaisella sattumalla on tärkeä rooli tarinassa. Sattumalta myös heti kirjan suljettuani törmäsin Facebookin “WW2 Colourised Photos“-ryhmässä ao. kuvaan. Kuvassa on neljä saksalaisen tiedusteluosaston sotilasta liittoutuneiden vankina. Toinen vasemmalta on 17-vuotias, kuin kirjan Werner sodan lopussa.

Klikkaa kuvaa ja selaa ryhmän sivua nähdäksesi lisää upeasti väritettyjä kuvia.
Jos et näe kuvaa yllä, klikkaa tästä.

Photoshop ja vastaavat kuvankäsittelyohjelmat ovat tehneet mahdolliseksi historian värittämisen. Värit eli ne valon aallonpituudet, joita emme voi mustavalkoisissa kuvissa nähdä, on mahdollista palauttaa kuviin. Värit tekevät tarinat kuvien takaa ja niissä esiintyvät ihmiset elävämmiksi ja uskottavammiksi. Tuntuu, kuin sotakuvissa kärsivät ihmiset pinnistäisivät tullakseen muistetuiksi ahdingossaan. Väritettyjä sota- ja tietenkin muitakin aihepiirejä käsitteleviä kuvasivuja on Facebookissa useita. Yleensä kuvia täydentää kiitettävän seikkaperäinen selostus.

Isoisäni kaatui sodassa ja harrastuksenani on etsiä hänestä jääneitä kaikuja arkistoista, kuvista ja ympäristöstä. Väritin itsekin yhden kuvan vuodelta 1934.

Suojeluskunnan upseerikurssi Suojeluskunnan päällystöopistolla Tuusulassa / The Finnish White Guard's officer training course in Tuusula, 1934.
Sattumalta olen päässyt työasioissa arkisesti ruokailemaan samalla kerholla, jonka portailta kuva on otettu, ja saatoin upottaa itsenikin siihen. Kuvankäsittely on tehnyt mahdolliseksi ja suosituksi myös tällaisten ennen-nyt-kollaasien luomisen.

Huhtalan sukua portailla Tuusulassa 1934 ja 2007. / Huhtala men on the stairs in Tuusula, 1934 and 2007.

Kuvia väritän varmasti lisää sitten, kun siihen on aikaa. Hyviä neuvoja tähän löytyy mm. YouTubesta.

Kirja toi mieleeni vielä muitakin asioita. Muistan TKK:n graafisen tekniikan perusteiden luennon vuodelta 1990. Olin salissa ainoa, joka tiesi vihreän ja punaisen värin aallonpituusalueet nanometreinä.

Radiotiedustelun saralla Suomi oli 1940-luvulla maailman kärkeä. Olin taannoin kertausharjoituksissa. Nykysodankäynnissä ratkaiseva osa on näkymättömällä elektronisella taistelukentällä käytävällä kamppailulla. Siitä kertoivat reippaat radiotekniikan ammattilaiset, ja meidän motivaatiomme kumpusi menneiden sukupolvien esimerkistä.

Siinä missä 30-luvun Saksan “Volksempfänger” (kansanvastaanotin) oli lukittu vain Goebbelsin propagandan täyttämille taajuuksille, on televisio nykydiktatuureissa tänä päivänä samanlainen tarkoituksella vääristetyn valtiollisen “totuuden” pakkosyöttökanava. Länsimaissa somen synkempi puoli tarjoaa myös sähköisen väylän omatekoiselle ja valtiolliselle informaatiosodankäynnille.

Toisaalta kirjassa esiintyi myös omaan työhöni liittyvää etäoppimista. Sokean tytön isoisän kauan sitten äänilevyille hypnoottisella äänellä lukemat, lapsille Jules Vernen malliin popularisoidut tiedekuunnelmat saavuttavat saksalaisorvot vahingossa löytyneen radion kautta, herättävät heidän tiedonhalunsa ja käynnistävät kehityksen kuin Avaruusseikkailu 2001:n alussa (video). Itse olen lukenut tuntikausia oppimissisältöjä internetiin ja saanut kiitosta äänestäni.

Suosittelen kirjaa. Ehkä näet itsekin jotain mitä et arvannut näkeväsi.

Linkkejä:

Kasvoin Nokian kanssa

Juuri oli uutisissa, että Nokian liiketoimilla on jälleen positiivinen vaikutus Suomen kansantalouteen. Miten ihanasti uutinen helähdyttääkään Nokialandiassa varttuneen nuoren aikuisen mieltä! Kuin menneen loiston päivät ennen Sammon ryöstöä taas kajastaisivat muistin sopukoissa.

Kirjoitin alla olevan tekstin silloisen työnantajani blogiin (joka on nyttemmin suljettu) syyskuussa 2013, joten julkaisen sen tässä uudestaan yhtenä muistelmana noista ajoista, jolloin maamme kukoistus kuorestaan kerrankin puhkesi.

——

Teknillisen korkeakoulun kieliluokkien ilmoitustaululla oli Nokian juliste. Siinä riehakas nuorukainen heilutti ruusupuskaa avoautossa seisten eurooppalaisen piazzan laidalla. Oli kevät 1994, kun olin hakemassa espanjan kielitodistustani. Juliste tuntui rautaesiripun reunalta pelastuneen maan lamasta toipuvassa ilmapiirissä röyhkeän itsevarmalta. Siinä saattoi jo lukea “Connecting People“, mutta Nokia oli tuttu vain Otax-verkon keskusteluryhmistä, joissa morkattiin “Mokian” virhealttiita modeemeja.

Olin kesän töissä Madridissa TEKESin teollisuussihteeristössä, ja sain asua Nokian vuokrakämpässä kahden Nokia-harjoittelijan kanssa. Toinen laski Madridin kännykkämastojen optimisijainteja, toinen teki mystery shoppingia ympäri Espanjaa. Kova tahti pojilla oli.

Pomoni, teollisuussihteeri, muisti aina lounaalle lähdettäessä heilauttaa Nokia 2110 “Kalashnikoviaan” suurlähetystön respan rouvalle ja sanoa “tengo mi móvil” (puhelin on mukana) siinä toivossa, että se soisi tapas-tiskillä. (Respan rouvalla oli kausikortti härkätaisteluareenalle, minne kiiruhti aina työpäivän päätteeksi).

Se oli hieno kesä. Espanja rypi lamassa, nuoret juhlivat aamuun asti ja Internet levisi yliopistomaailmasta kaikelle kansalle. Ostin Time-lehden numeron, jossa selitettiin World Wide Webin perusteita. Ensimmäisen kerran ulkomailta saattoi pitää sähköpostillakin yhteyttä kotimaahan kirjeiden lisäksi. Nokian maailmanvalloitus alkoi. Suomesta tehtiin taas suurta.

Pyhimys-elokuvassa esiintyi Nokian kommunikaattori ja sitä juhlittiin Hannoverissa 1997.

Pyhimys-elokuvassa esiintyi Nokian kommunikaattori ja sitä juhlittiin Hannoverissa 1997.

1997 olin Hannoverissa CeBit-messuilla, nörttien taivaassa, matkalla yhdessä Nokiaakin palvelevan yhteistyökumppanimme kanssa. Iltaohjelmassa oli suuri Pyhimys-juhla, jossa myös Leningrad Cowboys esiintyi. Nokian uusi kommunikaattori esitti Pyhimys-elokuvan pääosaa yhdessä Val Kilmerin kanssa. Yhteistyökumppanimme projektit “eräälle suurelle matkapuhelinvalmistajalle”, jonka nimeä ei turhaan saanut mainita, tekivät vaikutuksen. Tietoturvan nimissä graafikoilta nollattiin kuulemma muisti baarissa, ja deadlinet painoivat. IPOt kannustivat kääntämään käyriä koilliseen.

2000-luvun alussa olin ensimmäisessä Nokia-projektissani. Isosta eLearning-ratkaisusta tehtiin tusina kieliversiota. XML:ää ei vielä tunnettu, joten tekstejä oli copypasteamassa lopulta väkeä useammasta firmasta. Lopputuloksesta oppivat sekä Nokia että me, ja ylpeitä olimme. Pitkän projektin aikana internet-kupla puhkesi. Kävin ensimmäiset yt:ni, tein liiketoimintasuunnitelman, hain riskisijoittajilta rahaa ja olin mukana yrityskaupoissa, yhtenä valttina Nokia-asiakkuus.

Luotsasin eLearning-firmaamme pari vuotta internet-bisneksen ohdakkeisilla poluilla. Nokia oli välillä niinkin iso asiakas, että siitä oltiin huolissaan. Nokian mittakaavan ja pääkonttorin sijainnin ansiosta Suomeen saattoi muodostua verkko-oppimissisältöjen kaupallista tuotantoa. “Noxun” kanssa tulivat tutuksi NDA:t, IPR:t, mobiili-Finglish ja erityisesti sopimustekstien pirun-englanti sekä lentävä lause “including but not limited to”.

Vaikka pienen alihankkijan paikka välillä näytettiinkin aika selkeästi, oli Nokia Housen tiskin ääressä mukava seistä ja Nokian väki aina vähintäänkin reipasta ja innokasta. Koulutusmateriaalin kuvittamisen haasteena oli vaatimus maailman eri rotujen huomioimisesta. Moinen näkökulma oli pre-perus-Suomessa uutta. Edelläkävijä-Nokian kanssa kehitetyistä toimintatavoista ja ratkaisuista hyötyivät muutkin asiakkaat.

Kunnon suomalaisena olen viestinyt aikuiselämäni tärkeät asiat nokialaisella. Puhelin voi olla mikä tahansa, kunhan se on Nokian kommunikaattori. Mutta kun jouduin 2010 ostamaan iPod Touchin nähdäkseni, miten kosketusnäyttö toimii, oli selvää, että porauslautta oli todella liekeissä. Siitäkin on selvitty, ja Lumiaani toivoisin vain oikeaa qwerty-näppäimistöä. (2015: Lumiastakin jouduin jo luopumaan. Nykyinen Googlen puhelin ei tunteita herätä).

Puhelimia kesämökillä 2009.

Puhelimia kesämökillä 2009.

Virren sanoin “Ei ole täällä mitään pysyvää”, ja ehkä hyvä niin. Eihän tässä kuitenkaan muistokirjoitusta olla laatimassa. Yhteistyö Nokian kanssa on kehittänyt suomalaisten yritysten liiketoimintaa tarjoamalla ainoan todella globaalin tason porkkanan. Siinä ohessa ja siltä pohjalta syntyy jatkossakin hyviä tuotteita ja työtä, kun tuo porkkana muistetaan.

Menneiltä Nokia-vuosilta olen saanut paljon. Parasta on se pilven reunalla Facebookissa istuva, yhteisen historian jakava ja uutta luova työkaverien, entisten ja nykyisten noksulaisten ja kilpailijoidenkin porukka, jonka kanssa seurustelen päivittäin virtuaaliavaruudessa. Se oli kuitenkin Connecting People.

Parempi kuin Tesla

Otsikon piti olla “Yhteiskäyttöisellä sähköautolla asiakaskäynnille“, mistä tässä onkin kyse. Mutta kun olen nähnyt pelkän Tesla-nimen saavan jopa naiset gallenkallelamaiseen BIL BOL -mielentilaan, se kannatti nostaa otsikkoon.

Tesla, hottis historiasta. Think of energy, frequency and vibration, baby.

Tesla, hottis historiasta. Think of energy, frequency and vibration, baby.

Liityin jokin aika sitten Ekorent-yhtiön asiakkaaksi. Ekorentilla on kolmen auton latauspisteitä pääkaupunkiseudun solmukohdissa, joista yksi on toimistomme parkkihallissa Ruoholahdessa. 8 euron kuukausimaksulla olen oikeutettu käyttämään sähköautoa 8 euron tuntihinnalla. Koska pääkaupunkiseudulla on yleensä fiksumpaa liikkua julkisilla, en ole autoa tarvinnut. Nyt tuli kuitenkin palaveri Vantaan perukoille. Matka sinne olisi julkisilla kestänyt tuplasti ja taksilla tullut kalliimmaksi, joten oli legitiimi syy ajaa itse.

Here-navigaattorin reittiopas ei jätä vaihtoehtoja jos haluaa säästää aikaa tällä matkalla.

Here-navigaattorin reittiopas ei jätä vaihtoehtoja jos haluaa säästää aikaa tällä matkalla.

Runsas puoli tuntia ennen palaveria astuin hissiin. Ajoin alas sähköautoparkkiin. Autolle kävellessäni varasin sen käyttööni ja avasin oven puhelimen sovelluksella. Nappasin sisältä lataustolpan avauskortin. Tolpan luukku naksahti auki, irrotin latausjohdon seinästä ja autosta ja laitoin sen takakonttiin. Painallus virtanapista ja auto käynnistyi. Jalalla painettava käsijarru (“seisontajarru”?) pois päältä ja liikkeelle. Moottorin hurinaa ei kuulu – parkkihallissa ikkunan avaamalla voi todistaa renkaiden rapinaa ja auton hiljaista vinkunaa (joka ei ehkä tyydytä ahtopaineorientoituneempia Top Gear -faneja). Parkkihallista ulos ja sisään pääsee autosta löytyvällä parkkikortilla.

Miltä tuntuu ajaa Nissan Leafia – onko se vain patterikäyttöinen riisikuppi? Eipä suinkaan, täysiverisen henkilöauton kyyti tuntui oikein mukavalta! Auto ei ole minulle mikään elimellinen vartalonjatke tai tuikitärkeä työkalu, joten olen jäävihkö arvioimaan tuntumaa tiehen tai kiihtyvyyden hurmiota (jota edesauttaa Eco-toiminnon poiskytkeminen), mutta kaupunkiajossa auto toimii loistavasti. Pieni kääntösäde ilahduttaa parkkipaikalla. Ajamista helpottavat navigaattori ja peruutuskamera. Autossa on automaattivaihteisto. Suurta muuttokuormaa tällaiseen autoon ei mahdu. Täydellä latauksella auton kantama on n. 160 km ja puhelinsovelluksessa, kuten myös autossa olevassa ohjeistuksessa, on listattu Suomen latausasemat. Teknisesti sähköauto lienee polttomoottoria yksinkertaisempi ja vähemmän huoltoa vaativa.

Hetken aikaa autossa vallitsi navigaattorien kilpalaulanta puhelimeni opastaessa asiakkaalle ja auton navigaattorin kiekuessa omia U-käännösehdotuksiaan. Ensin hämmästyin ja epäilin jopa auton haistelleen omatoimisesti Bluetoothin kautta oman navigaattorini kohteen, mutta kyse taisi olla edellisen ajajan reitistä.

Olin ajoissa asiakkaalla ja sain sähköautoilusta mukavasti jutunjuurta. Palaverin ajan latasin varmuuden vuoksi puhelintani, sillä sehän on samalla auton avain ja käyttöliittymä koko auton lainaustoimintaan. En ainakaan äkkiseltään huomannut autossa laturia. Paluumatka sujui yhtä lailla mukavasti, akkuun taisi jäädä 88% varausta. Parkkeerattuani avasin taas lataustolpan, kytkin johdon, tsekkasin että auto on kunnossa, lukitsin ovet puhelimella ja lopetin varaukseni. Autonlainaukseni kesto oli 2,5 h, ajomatkaa n. 40 km ja hintaa sille kertyi 24 €. Laskutus tapahtui automaattisesti luottokortiltani ja siitä tuli sähköpostiin erillinen viesti. Puhelinsovelluksen ajohistoriasivu näyttää tiedot matkalaskun liitteeksi kelpaavasti.

Kiitämme:
-Ei bensaa, ei päästöjä (toki sähkö voi tulla yhtälailla merituulesta kuin korruptoituneen itäuraanin säteilystä)
-Selkeää autonlainauskonseptia, ohjeistusta ja käytettävyyttä
-Helppokäyttöistä puhelinsovellusta
-Auton ajo-ominaisuuksia, kääntösädettä, siisteyttä ja varustelua
-Erilaisia laskutusmalleja käyttötarpeen mukaan

Parantamisen varaa:
-Puhelimelle ei ole autolaturia tai se oli hyvin piilossa
-Autoa ei voi varata etukäteen haluamalleen ajalle

Yhteenveto: Ekorent-sähköauto on edullinen ja kätevä tapa saada auto käyttöönsä, jos latausparkkipaikka sijaitsee lähistöllä. Autot ovat siistejä, tällä hetkellä niitä aina löytyy ja niillä on mukava ajaa. Niin, ja parempi kuin Tesla, koska tämän saa edullisesti ja helposti käyttöönsä tarvittaessa. Suosittelen! (Seuraavana viikonloppuna muuten olikin Hesarissa juttu sähköautoista, esimerkkinä juuri Nissan Leaf).

Kuvia aikaisemmalta koeajolta (suosittelen tekemään koekierroksen ja tutustumaan auton ytimekkäisiin käyttöohjeisiin ennen kiireistä asiakaskeikkaa):

Nissan Leaf -sähköautojen latauspaikka parkkihallissamme.

Nissan Leaf -sähköautojen latauspaikka parkkihallissamme.

Otaniemessä, edistyksellisen teknisen tieteenteon kehdossakaan ei muita sähköautoja saati robotteja huristellut vastaan.

Otaniemessä, edistyksellisen teknisen tieteenteon kehdossakaan ei muita sähköautoja saati robotteja huristellut vastaan.

Nissan Leaf -sähköauton kojelauta. Keskellä on iso kosketusnäyttö, jonka kautta käytetään radiota, navigaattoria ja peruutuskameraa.

Nissan Leaf -sähköauton kojelauta. Keskellä on iso kosketusnäyttö, jonka kautta käytetään radiota, navigaattoria ja peruutuskameraa.

Ratintakainen näyttö, josta selviää mm. akun varaustila ja odotettavissa oleva ajomatka.

Ratintakainen näyttö, josta selviää mm. akun varaustila ja odotettavissa oleva ajomatka.

Peruutustutka lienee suomalaisillekin jo aika tuttu. Peruutuskamera on toistaiseksi harvinaisempi varuste. Laajakulmaiseen näyttöön kannattaa hetki totutella.

Peruutustutka lienee suomalaisillekin jo aika tuttu. Peruutuskamera on toistaiseksi harvinaisempi varuste. Laajakulmaiseen näyttöön kannattaa hetki totutella.

Isokin ihminen mahtuu mainiosti Nissan Leafin ohjaamoon.

Isokin ihminen mahtuu mainiosti Nissan Leafin ohjaamoon.

Sadan megan vauhdilla hirsiseinästä läpi

Luostolta olen ensimmäisen kerran ollut datayhteydessä Nokia Communicator 9110i:lla joskus vuodenvaihteessa 2001. Sillä pääsi telnet-yhteyden kautta lukemaan merkkipohjaista sähköpostia. Tietoliikennenopeus oli 14,4 kpbs. Nyt heinäkuussa 2015 mökillemme asennettiin valokuitu, jonka kautta tiedon valtatie virtaa jopa 100 megabitin nopeudella. Periaatteessa siis n. 7 000 kertaa nopeammin kuin 15 vuotta sitten.

Tässä välissä on pärjätty mobiilidatalla, jonka nopeus on pikkuhiljaa noussut 3G:n ja 4G:nkin kautta sellaisiin lukemiin, että etätöiden tekeminen on ollut ihan mahdollista. Sähköpostin lisäksi olen voinut osallistua videoneuvotteluihin, käyttänyt etätyöpöytää, ylläpitänyt webbipalveluita ja siirtänyt suuria mediatiedostoläjiä usein kesäloman alkupäivien iloksi deadlinejen paukkuessa. Onneksi mobiilidata on Suomessa ollut järkevästi hinnoiteltu ilman datakattoa tänä aikana.

Tietenkin myös vapaa-ajan tietoliikennettä on riittänyt. Sen osuus kasvaakin video- ja musiikkistriimauksen, videopuheluiden, tallennettujen televisio-ohjelmien,verkkopelien sekä päätelaitteiden määrän ja käyttäjien lisäännyttyä. Fiksusti sinänsä laitteista on löytynyt internet-yhteyden jakomahdollisuus WLAN-tukiasemaa simuloimalla.

Kuitenkin tiedonsiirtonopeudet eri operaattoreilla, eri vuorokauden- ja vuodenaikoina ovat heitelleet melkoisesti. Nopeammin olisi moni asia tullut hoidettua vielä vakaammilla yhteyksillä ilman “lagimista”. Koska mökillämme tullaan tekemään etätöitä vielä vuosikymmeniä ja hauskaa pitämään siinä samalla, osallistuimme Luoston alueen valokaapelihankkeeseen.

Tähtikuitu Oy vetää Luoston alueelle valokuituverkon, johon halukkaat saavat liittyä kohtuuhintaan. Tässä kuvia siitä, miten tiedon valtatie tulee hirsimökkiin.

valokuitu_01

Valokuitukaapeli kaivetaan vajaan metrin syvyyteen, ja melkoinen kaivanto on piuhaa varten tehty. Kaapeli on kuitenkin tavallisen verkkojohdon paksuista, ja sitä varten porataan mökin seinästä läpi vain puolisenttinen reikä.

valokuitu_02

Itse valokuitu on hiuksenohut kuitu, ei paljon kuvassa näkyvän hyttysen kärsää paksumpi. Kaapelissa on neljä kuitua, jotka tässä ovat vielä värillisissä suojakuorissaan. Kolme kuiduista on varakuituja, varsinainen liikenne ylös ja alas verkkoa tapahtuu yhden kuidun kautta.

valokuitu_03

Hiuksenhienon valokuidun “spleissaaminen” eli yhdistäminen toiseen kuituun ei hoidu paljain käsin. Sitä varten on kallis erityislaite. Maan syvyyksistä tuleva kuitu ja taloon jatkava pätkä asetetaan laitteeseen, joka liu’uttaa automaattisesti kuidun päät yhteen ja sulattaa ne lasersäteellä toisiinsa.

valokuitu_04

Kuitujen yhdistäminen kestää vain hetken. Laitteen näytössä näkyy suurennos kuiduista sekä liitoskohta, joka ei itse asiassa erotu juuri mitenkään liitoksen onnistuttua. Laite myös mittaa liitoksen aiheuttaman vaimennuksen signaaliin. Vasemmalla oleva pienempi laite on timanttiteräinen leikkuri, jolla kuidun päät leikataan tasaisiksi ennen yhdistämistä.

valokuitu_05

Mökin sisälle tuotu kuitu on tässä tökätty pieneen laserlähettimeen. Siitä lähtevä valo näkyy kuitujen kytkentäpaneelissa parin kilometrin päässä ja auttaa tarvittaessa troubleshootingissa. Vertailun vuoksi vieressä Rovaniemeltä kirpputorilta 15 € ostettu entinen armeijan taskulamppu, jossa on valkoinen sekä liu’utettavilla kalvoilla saatavat punainen ja vihreä valo, joilla voidaan lähettää morsemerkkejä hieman samalla periaatteella kuin valokuidussa.

valokuitu_06

Yhteyttä testataan. Keskuksesta tiedonsiirron nopeus kohosi tässä peräti n. 137 megabittiin sekunnissa, kun samaan aikaan “ylös” kuitua liikkui nelisenkymmentä megabittiä. Taskulampun nappia saisi siis puristella 137 miljoonaa kertaa sekunnissa… Tietenkin lopullinen nopeus riippuu kaikista matkan varrelle sattuvista erilaisista yhteyksistä, toisen pään palvelimen nopeudesta ja vielä hieman niistyy metrin matkalla langattoman yhteyden yli ikkunanpielestä pöydänkulmalle. Toki verkkokaapelilla saisi WLANinkin aiheuttaman vajeen poistettua.

Kuvatekstiä on tässä.

Valokuitukytkin ja langaton tukiasema paikallaan ilman suojakantta. Oranssi peukalonkokoinen palikka moduloi kuidun valonvälkkeen ykkösiksi ja nolliksi ja päinvastoin. Kytkimen alareunasta löytyy neljä verkkokaapelin porttia, mutta langattomana tukiasemanahan sitä käytetään. Verkkokaapelille on kuitenkin käyttöä, jos haluaa saada televisiokanavat valokuidun kautta.

IMG-20150707-WA0006

Tässä täysin hellasärötön näkymä valokuitutukiasemaan asennuksen valmistuttua. Hienosti toimii! Asentaja oli erittäin ammattitaitoinen ja teki hyvää jälkeä. Emme ajoissa hoksanneet, että televisiokanavia varten tukiasema olisi kuitenkin ollut fiksua asentaa toiseen nurkkaan huonetta, seinää pitkin kymmenen metrin päähän. Se kuitenkin hoituu ujuttamalla verkkokaapeli sähköjohtojen koteloinnin kautta.

Sadan megabitin periaatteellisella nopeudella pärjätään taas jonkin aikaa. Tulossa on tietysti 8k-video stereona, virtuaalisilmikot, kosketuksensiirto, IoT, täydellinen ympäristönsimulaatio ja muistojen siirtäminen datana, joten yhteysnopeudet varmasti kehittyvät tästäkin seuraavina vuosikymmeninä!