Tagged: WW2

Kaikki ne värit joita emme näe

Luin Anthony Doerrin toiseen maailmansotaan sijoittuvan romaanin “Kaikki se valo jota emme näe“. Kirjaa olivat kehuneet sekä vaimo että anoppi ja työpaikalla tarjoutui tilaisuus osallistua Kirsi’s Book Clubin keskusteluun teoksesta. Sotahistorian harrastajalle tällainen fantasialla maustettu tarina maistui oikein hyvin.

Kirja kertoo sokeasta ranskalaisesta pakolaistytöstä ja saksalaisista orposisaruksista, jotka tuovat hieman mieleen Topeliuksen Koivun ja tähden päähenkilöt. Lapset ovat hyvin lahjakkaita ja kykenevät pinnistämään hankalista olosuhteistaan kohti parempaa elämää. Ehkä tietämättään he näkevät osan siitä valosta, jota silmä ei havaitse.

Kirjan nimelle löytyy pohja myös fysiikasta. Saksalaisorpo Werner on kiinnostunut tekniikasta ja erityisesti radioista, 1930-luvun tiedon valtatien päätelaitteesta. Hän oppii Hertzin teorioista, että näkemämme valon aallonpituudet ovat vain pieni osa koko sähkömagneettisesta spektristä. Valon eri värien kummallekin puolelle jatkuvilla aallonpituuksilla liikkuvat myös radioaallot ja niiden välittäminä uudet ideat, näkemykset ja henkilökohtaiset viestit. Vaikuttaa siltä, että radion ihme voisi kantaa äänen jopa elämän ja kuoleman rajan yli, niiden luokse, joita emme voi nähdä vaikka haluaisimmekin.

Vaikka Werner pystyy rakentamaan radion, jolla hän näkee vihollisen piilopaikat aavoilla aroilla, ei hänen järkensä valo riitä paljastamaan moraalisesti oikeille reiteille osoittavia tienviittoja valinnan hetkillä. Sokeakin tyttö näkee paremmin, mikä on oikein.

Satumaisella sattumalla on tärkeä rooli tarinassa. Sattumalta myös heti kirjan suljettuani törmäsin Facebookin “WW2 Colourised Photos“-ryhmässä ao. kuvaan. Kuvassa on neljä saksalaisen tiedusteluosaston sotilasta liittoutuneiden vankina. Toinen vasemmalta on 17-vuotias, kuin kirjan Werner sodan lopussa.

Klikkaa kuvaa ja selaa ryhmän sivua nähdäksesi lisää upeasti väritettyjä kuvia.
Jos et näe kuvaa yllä, klikkaa tästä.

Photoshop ja vastaavat kuvankäsittelyohjelmat ovat tehneet mahdolliseksi historian värittämisen. Värit eli ne valon aallonpituudet, joita emme voi mustavalkoisissa kuvissa nähdä, on mahdollista palauttaa kuviin. Värit tekevät tarinat kuvien takaa ja niissä esiintyvät ihmiset elävämmiksi ja uskottavammiksi. Tuntuu, kuin sotakuvissa kärsivät ihmiset pinnistäisivät tullakseen muistetuiksi ahdingossaan. Väritettyjä sota- ja tietenkin muitakin aihepiirejä käsitteleviä kuvasivuja on Facebookissa useita. Yleensä kuvia täydentää kiitettävän seikkaperäinen selostus.

Isoisäni kaatui sodassa ja harrastuksenani on etsiä hänestä jääneitä kaikuja arkistoista, kuvista ja ympäristöstä. Väritin itsekin yhden kuvan vuodelta 1934.

Suojeluskunnan upseerikurssi Suojeluskunnan päällystöopistolla Tuusulassa / The Finnish White Guard's officer training course in Tuusula, 1934.
Sattumalta olen päässyt työasioissa arkisesti ruokailemaan samalla kerholla, jonka portailta kuva on otettu, ja saatoin upottaa itsenikin siihen. Kuvankäsittely on tehnyt mahdolliseksi ja suosituksi myös tällaisten ennen-nyt-kollaasien luomisen.

Huhtalan sukua portailla Tuusulassa 1934 ja 2007. / Huhtala men on the stairs in Tuusula, 1934 and 2007.

Kuvia väritän varmasti lisää sitten, kun siihen on aikaa. Hyviä neuvoja tähän löytyy mm. YouTubesta.

Kirja toi mieleeni vielä muitakin asioita. Muistan TKK:n graafisen tekniikan perusteiden luennon vuodelta 1990. Olin salissa ainoa, joka tiesi vihreän ja punaisen värin aallonpituusalueet nanometreinä.

Radiotiedustelun saralla Suomi oli 1940-luvulla maailman kärkeä. Olin taannoin kertausharjoituksissa. Nykysodankäynnissä ratkaiseva osa on näkymättömällä elektronisella taistelukentällä käytävällä kamppailulla. Siitä kertoivat reippaat radiotekniikan ammattilaiset, ja meidän motivaatiomme kumpusi menneiden sukupolvien esimerkistä.

Siinä missä 30-luvun Saksan “Volksempfänger” (kansanvastaanotin) oli lukittu vain Goebbelsin propagandan täyttämille taajuuksille, on televisio nykydiktatuureissa tänä päivänä samanlainen tarkoituksella vääristetyn valtiollisen “totuuden” pakkosyöttökanava. Länsimaissa somen synkempi puoli tarjoaa myös sähköisen väylän omatekoiselle ja valtiolliselle informaatiosodankäynnille.

Toisaalta kirjassa esiintyi myös omaan työhöni liittyvää etäoppimista. Sokean tytön isoisän kauan sitten äänilevyille hypnoottisella äänellä lukemat, lapsille Jules Vernen malliin popularisoidut tiedekuunnelmat saavuttavat saksalaisorvot vahingossa löytyneen radion kautta, herättävät heidän tiedonhalunsa ja käynnistävät kehityksen kuin Avaruusseikkailu 2001:n alussa (video). Itse olen lukenut tuntikausia oppimissisältöjä internetiin ja saanut kiitosta äänestäni.

Suosittelen kirjaa. Ehkä näet itsekin jotain mitä et arvannut näkeväsi.

Linkkejä:

Advertisements