Tagged: Romaani

Neljäntienristeys ja Lopotti Suomi-kuvana

Luin Tommi Kinnusen Finlandia-ehdokkaan Neljäntienristeys ja sen jatko-osan Lopotti itselleni poikkeuksellisessa tahdissa muutaman päivän sisään kommentoidakseni jälkimmäistä Kirsin kirjakerhossa. Tommi Kinnunen on tehnyt komean työn kirjoittaessaan 700 sivua runsaan vuosisadan mitalle jakautuvaa, pohjoiseen syrjä-Suomeen sijoittuvaa sukuhistoriaa. Tarinan pääaiheita ovat suku ja sen salaisuudet, perheenjäsenten välit, erilaisuus ja halu olla oma itsensä ympäristön paineissa. Minun ikäiseni kirjoittaja kattaa ne sukupolvet, jotka ihminen voi nelikymppisenä tuntea: omansa, lapsensa, vanhempansa, isovanhempansa ja jos oikein on historiasta kiinnostunut, vielä isovanhempien vanhemmista jotain. Runsaaseen sataan vuoteen sisältyy tietenkin koko maamme itsenäinen historia, mukaan lukien kansamme kokoava ja määrittävä tarina, “viime sodat”. Melankolisesta juonesta tulevat mieleen mm. Kjell Westön teokset ja Tarmo Koiviston sarjakuvaklassikko Mämmilä.

Kansikuva_Neljäntienristeys_ja_Lopotti

Minua historiasta ja suvusta kiinnostuneena kosketti Neljäntienristeys enemmän. Lopotti kertoo tuoreemmista ajoista ja käsittelee sokean naisen ja homoksi itsensä huomaavan pojan kasvua vaikeuksineen 60- ja 80-luvuilta alkaen. Etäisistä aiheista huolimatta kirjailija tallentaa hyvin itsellenikin tuttua ajankuvaa. Myönteistä näissä tarinoissa on yksilön tuskista huolimatta se kasvu, mikä yhteiskunnassa tapahtuu samaan aikaan niin, että kynnykset, esteet ja estot hiljalleen poistuvat, kunnes tullaan nykypäiväämme, jossa voimme sujuvasti kauhistella muita kulttuureja, jotka ovat asenteiltaan yhä siinä missä isovanhempamme elivät arkeaan.

Neljäntienristeyksessä kirjailijalla on enemmän mielikuvituksenvapautta, mikä näkyy mielenkiintoisempana tarinana. Kirja alkaa hurjalla kuvauksella suvun kantaäidin, omapäisen kätilön työstä pohjoisen erämaissa. Synnytys ei tänäkään päivänä ole pohjoisessa leikin asia, kun ambulanssimatka kestää monta tuntia. Koulutettu, osaava kätilö saattoi pelastaa ihmishenkiä ja antaa perhe-elämälle kehittymisen mahdollisuuksia. Nainen saattoi nousta yhteisön voimahahmoksi papin, lääkärin ja kartanonherran rinnalle.

VARO, JUONIPALJASTUS! Kätilö-Maria kääntää suvun tarinan raiteiden vaihdevipua polttamalla aviotonta lasta odottavan Lahja-tyttärensä Amerikkaan muuttaneen poikaystävän kirjeet. Lahja päätyy naimisiin Onnin kanssa, joka on mukava mies mutta ei välitä naisista. Sellainen on tietenkin vuosisadan alkupuolella paitsi luonnotonta, myös laitonta ja syntiäkin, erityisesti uskonnon puristamassa pohjoisen arjessa. Onni joutuu sotaan josta selviää palkittuna, mutta hautaa kyvyttömyytensä pakonomaiseen, päätalomaiseen työntekoon sodan tuhoaman pohjoisen jälleenrakentamisessa. Onnin tarina on kuin Juicen Isoisän hinttipussi -laulusta. Lahjasta kasvaa näiden inhimillisten puutostilojen riuduttamana lähes kauhuelokuvamainen Anoppi, huumoriniukan tarinan hirtehisin hahmo, joka onnistuu pilaamaan kaikki sosiaalisen kanssakäynnin muodot lasten ja aikuisten kanssa. Näistä juurisyistä rakentuu 2000-luvulle kantava tarina.

Koin mielenkiintoisena tarinassa toistuvan kirjeiden polttamisen ja sitä kautta tapahtuvan suvun historian muokkaamisen. Yhteistä muistia suku rakentaa keskusteluissaan muistelemalla mitä kukin sanoi missäkin. Myös minulle tärkeällä valokuvalla on suuri rooli: perhe pitää valokuvaamoa ja kuvaa elämäänsä, asian ei katsota tapahtuneen jos siitä ei ole valokuvaa. Lahja ja Onni tutustuvat Onnin selfieiden kautta, jotka on otettu sen ajan Tinder-tarkoituksiin. Itsekin käytän vanhoja kirjeitä, valokuvia ja dokumentteja aikakoneena menneeseen. Albumista irronneet kuvat, venäläisten pelossa poltetut kirjeet ja jonnekin kadonneet asiakirjat kismittävät mieltä. Pitäkäämme kaikki arkistoistamme huolta!

Erityisesti pidin Kinnusen tavasta kuvata hyvin pienillä viitteillä ja väläyksillä perheen erilaisia persoonallisuuksia. Poikkeusyksilöiden rimpuilun taustalla arkea pyörittää “normaalien” joukko, josta erottuvat lämpiminä hahmoina sopua rakentava isähahmo Johannes ja hänen pitkämielinen Kaarina-vaimonsa. Mukava oli myös vaihteeksi nähdä kotikaupunkini Helsinki jonkun mielestä edistyksellisyyden ja mahdollisuuksien paikkana eikä ummehtuneena Kekkoslovakian pääkaupunkina.

Kinnusen tarinaa voi katsoa myös työnäkökulmasta. Työnteko, koulutus, osaaminen ja sukupuolten tasa-arvo arvostetaan siinä korkealle. Kätilö, valokuvaaja, taitava puuseppä, vammaisten kouluttaminen ja korkeakoulutuksen hankkiminen kertovat osaamisen arvosta. Kulloinkin uusinta tekniikkaa otetaan käyttöön: polkupyörä, kamerat, sähkövalo. Digitalisaatio antaa lopulta syyn hylätä suvun bisnes, valokuvaamo.

Yhdenmukaisuus, standardit, poikkeamien minimointi ja vakioidut prosessit ovat mahdollistaneet teollistumisen. Luonnon armoilla elävässä tai teollistuvassa yhteiskunnassa erilaisuus oli uhka ja häiriö. Nyt elämme länsimaissa jälkiteollisessa yhteiskunnassa tekoälyavusteisen virtuaalimaailman kynnyksellä. “Normaali” tarkoittaa häviäjää, erilaisuutta pidetään ainoana mahdollisuutena erottua ja selviytyä “armottomassa ja kiihtyvässä kilpailussa”.

Kuten perheessä ja yhteisössä, pitäisi meidän myös työpaikoilla ja verkostoissamme oppia toimimaan entistä joustavammin erilaisten ihmisten kanssa, oli erona sitten ikä, sukupuoli, kieli, ihonväri, kansallisuus, kulttuuri tai muut taipumukset. Tästä ollaan työelämässä vielä kaukana, kun katsoo oikeaoppisen LinkedIn-kuvan ohjeistusta tai miettii miten totta on suosittu klisee “meillä saa epäonnistua”. Neljäntienristeys ja Lopotti kertovat silti, että kehitys avoimuuteen ja sallivuuteen on väistämätöntä ja välttämätöntä. Mitä enemmän saamme olla omanlaisiamme ja vapaita, sitä paremmin voimme. Lähes korni vitsi onkin, että Lopotti-nimen esitetään johtuvan venäjänkielen sanasta svoboda, “vapaus”!

Tommi Kinnunen on kirjoittanut hienon suomalaisen perhetarinan.