Tagged: 1944

Mis sie tarviit hyvvää kirjaa, täs siul o sellane

…ja kaikki tietävät, että kyse on Väinö Linnan teoksesta Tuntematon sotilas. Tyhjennetään saman tien hipsterimpien lukijoiden pajatso: olen nelikymppinen diplomi-insinööri ja reserviupseeri, joten on kysymättäkin selvää, että ihmis-, johtamis-, historia- ja kulttuurinäkemykseni rakentuu osaltaan Väinö Linnan alun perin radikaalina pidetyn klassikon ympärille. Ja niin pitäisi muidenkin katsomuksen rakentua! (tähän 😉 varmuushymiö)

Tuntematon sotilas, pehmeäkantinen versioni

Tuntematon sotilas, pehmeäkantinen versioni

(…jaa, etkö muistakaan tarinaa ulkoa? Voit kerrata perusteet vaikka Wikipediasta. Kyseessä on siis suomalaisen sotilaan “Hobitti – sinne ja takaisin“, vuosina 1941-1944).

Sain kirjan loppuun tänään itsenäisyyspäivän 2015 aattona. Olen lukenut Tuntemattoman ainakin kerran ikävuosikymmenessä, aina saman pehmeäkantisen painoksen (kerran myös “sensuroimattoman” Sotaromaanin). Ensimmäisen kerran jännäsin päähenkilöiden kohtaloita teininä kesäauringossa veneen kannella. Lukukertojen myötä Vanhala, Rahikainen ja kumppanit ovat muuttuneet isoista miehistä ikätovereiksi, sitten junioreiksi ja nyt voisin jo olla heidän isänsä.

Eli siis ai miksi pitäisi Tuntemattoman olla yhtenä elämän kulmakivenä? No, kirjahan onkin pohjimmiltaan sotaromaaniksi puettu tarina joukosta erilaisia ihmisiä poikkeusoloissa. On selviäjiä, nilkkejä, sumplijoita, sankareita, perässähiihtäjiä, pelkureita ja hihittäjiä, puupäitä ja tunneälyn taitajia. Samat hahmot ja ryhmädynamiikan jokainen tunnistaa koululuokasta, työpaikalta, sählyporukasta, mammajumpasta ja rekrytointifirmojen persoonallisuustesteistä. Päähenkilöt esiintyvät armeijatyyliin sukunimillään (etunimen moni saa vasta kaatuessaan) joten Määtän, Lammion ja Honkajoen voi yhtä hyvin kuvitella naiseksi – mitään erityistä miespiirrettä heissä ei ole.

Tuntematon siis vain sattuu sijoittumaan Suomen sotien aikaan, mutta kuvaa meitä kaikkia arjen touhuissa. Tulee mieleen toinen monumentaalinen eepos, television klassikkosarja “Sopranos“. Siinä oltiin kertovinaan mafiaperheen elämästä, kun oikeasti tarina kuvasi tavallisen valkokaulustyöläisen kamppailua yritysorganisaation lokeroissa.

Ajan myötä Linnan kuvaama konekiväärijoukkue muotoutuu lähes ketterän projektityön Agile-filosofian mukaiseksi itseorganisoituvaksi asiantuntijatiimiksi, mutta johtajiakin tarvitaan. Kuten sotamies Honkajoki sanoo: “Minua täytyy käskee. Minä en uskalla lähtee vapaaehtoisesti”.

Tuntematonta voi soveltaa moraalisena kompassina elämän valintatilanteissa. Mitä Koskela nyt tekisi? Älä nyt vaan sano niin kuin Lammio! Onko tämä homma pyöreiden kivien asettelua vai oikeaa mielenratekiaa? Kaikille työstä ja elämästä tuttu vaikea kysymys, tehdäkö oman pään mukaan vai niin kuin käsketään ja on tapana, on tarinan kantava aihe.

Kielellisesti monipuolisen kirjan lentävät lauseet sopivat moneen paikkaan, kuten tämänkin jutun otsikkoon, ja toimivat siinä missä nykypäivän nettimeemit. “Ei saa jäädä tuleen makaamaan” on vain toinen tapa sanoa “pitää mennä pois mukavuusalueelta“. Tyylikäs esimerkki on juttu “Tuntematon saneeraaja”  2000-luvun alkupuolelta – aivan kuin elävästä elämästä.

Nykyään ei enää ole aikaa lukea kirjoja tuntikausia putkeen. Kun juonta ja henkilökohtaloita ei tutussa kirjassa nyt tarvinnut jännittää, saatoin kiinnittää huomiota kirjalliseen suoritukseen. Miltä tämänkertainen lukukokemus tuntui?

Huomasin, että Linna on kirjoittanut Tuntemattoman puolen tusinan sivun kohtauksiksi, joita voi lukea yhden tai kaksi kerrallaan hampaita harjatessa. Tarina etenee tasaisesti kohtauksesta ja illasta toiseen, ja purukalusto säilyy priimana. Edelleen itselleni läheisimmiksi hahmoiksi koin Kariluodon ja Hietasen.

Muistin, että Linnan kuvaamalta ruohonjuuritasalta upseeritkin olisi esitetty turhantärkeinä hölmöinä. Näin ei suinkaan ollut, vaan komppanian upseerit esitetään jopa esimerkillisinä toimijoina. Huonot piirteet johtuvat luonteesta, tai kuten vaikka Kariluodon ja Jalovaaran tapauksissa järjestelmän säännöistä ja toimintamalleista, jotka estävät järjen käytön ja johtavat Kariluodonkin joukkueen tuhoon. Lehto ja Karjula ovat kuin sama mies, vain sattumalta organisaation eri päissä. Linna uskoo ihmisten mahdollisuuteen kasvaa, ja tarinan kesto antaa monelle henkilölle siihen tilaisuuden – onhan myös kyse niistä ikävuosista, jolloin ihminen “aikuistuu”, on sitten sota tai yt-neuvottelut.

Kirjan “sodanvastaista” sanomaa korostaa draaman laki, joka määrää suurimman osan päähenkilöistä kaatumaan. Lainausmerkit siksi, että he ovat kuitenkin yleensä poikkeuksellisen sankarillisia vainajia. (Huom SPOILER ALERT/JUONIPALJASTUS:) Kaarna uhraa itsensä tulikasteen onnistumiseksi, Lahtinen yrittää pelastaa konekiväärin ja Hietanen haavoittuneenakin toiset kohtalotoverinsa, Koskela tuhoaa tankin ja Asumaniemi vyöryttää vihollisasemat. Sodassa yleisiä vahinkoja ja oman tulen tappioita ei satu.

Edvin Laineen elokuvassa Rahikainen, Lehto ja Määttä “Golgatalla”

Kirjan kanssa erottamattoman parin muodostaa Edvin Laineen elokuvasovitus, joka tänäkin vuonna on itsenäisyyspäivänä Teemalta nähtävissä. Näin sen ensi kerran joskus kymmenvuotiaana. En ymmärtänyt murteella puhutuista repliikeistä kuin osan, enkä saanut katsoa Lehdon itsemurhaa (joka on kuvattu kotimme lähistöllä Munkkivuoren metsikössä). Suomi-filmi-kliseineenkin Laineen elokuva on se oikea. Hieman ennen omaa armeija-aikaani tehty uudelleenfilmatisointi jäi hajuttomaksi ja jotenkin leimautuu edelleen YYA-ajan tuotteeksi. Saapa nähdä, miten suunnitteilla oleva kolmas versio esittää Linnan tarinan. Toivottavasti siinä ei olla kiitospaita yllä.

juliste_Kariluoto  juliste_Riitaoja

Mollbergin elokuvaversion kanteen on nostettu Kariluodon tilalle Riitaoja, joukon heikoin lenkki.

Kirjassa kuvataan nyt melkein vuosisadan takaista maailmaa ja ihmisiä. Vaikka heidän perusluonteensa ovat samoja kuin tänäänkin, emme voi läheskään käsittää tuon ajan maailmankuvaa ja motiiveja. Miten todenmukainen Tuntematon lienee? Luin muutama vuosi sitten sotilaspsykologian perusteoksena pidetyn Knut Pippingin tutkimuksen “Komppania pienoisyhteiskuntana” ja se oli käytännössä kuin Tuntemattoman sotilaan dokumenttiversio. Suosittelen etsimään tuota harvinaisuutta kirjastosta, jos aihe kiinnostaa.

Kuoleman luonnollisuus jo tarinan alusta asti tietysti hämmentää nykypäivänä. Miten ihmiset ovat voineet kestää tällaiset määrät ihmishenkien menetyksiä ja väkivaltaa? Millaista oli elämä sen ajan arjessa, kun aika velikullat voivat reippaasti tappaa vihollisia ja kuolla itse? Ei ihme, että sodan varjot kurkottavat tähänkin päivään asti.

Mitä Tuntemattomasta kritisoisin? Jos nyt lukija tarttuu kirjaan ensimmäistä kertaa ilman pohjatietoja, ei hän ainakaan ymmärrä, miten tarina sijoittuu Suomen sotahistoriaan, missä se tapahtuu ja miksi. Kirjan ilmestymisaikana kaikki ovat nämä taustat tunteneet, mutta nyt tarina jää historiallisesti yhtä ilmaan kuin monet yksilötasolta kuvatut sotaelokuvat. Mutta tässähän kerrotaankin ihmisistä poikkeusoloissa, eikä kyseessä ole historian oppikirja.

Jos jättää ajattelematta päähenkilöitä yhtä lailla naisina nykytyöympäristössä, kuten edellä ehdotin, niin tasa-arvoinen ei tarina ole. Kirjassa ei syrjitä mitään kansallisuutta, aatetta tai rotua, mutta ilmeisesti kirjoittajan henkilökohtaisista syistä naiset eivät tarinassa pääse loistamaan. Nykyään tämä tietysti tuntuu oudolta.

Onko kirjan lopputoteamuksella, “hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni Suomi” ollut kansakuntaamme ohjaava, lannistava vaikutus? Rampauttaako Vanhalan lohkaisu vieläkin turvallisuuspoliittista ymmärrystämme – kirjasta kun voi jäädä kuva, että Suomi olisi yksin selvinnyt sodasta jättiläistä vastaan? Onko Linna osasyyllinen siihen, ettemme osaa ajoissa hakeutua turvaan länteen? Honkajokiko meidät on tuominnut luulemaan, että läntisten demokratioiden liitto on yhtä kuin Karjalan mänty? Paha sanoa, mutta mielessä käy.

Laitan kirjan taas muutamaksi vuodeksi hyllyyn. Mielenkiintoista nähdä, millainen on seuraava tulkintani siitä.

Testitulos_Kariluoto

Advertisements